Päiväunia

Kellun tilattomuudessa

on vain mustaa ja tyhjää, väritöntä sumua silmät peittäen

ympärilleni en näe, enkä haluakaan katsoa

olen ajatellut pääni puhki ei mitään

laskenut katon laudat kymmenesti vieläkään niiden määrää muistamatta

eläväisyys on riippuvainen jostakin, mitä en löydä itsestäni

mistään ei saa kiinni, maailma pelottaa kuolemanhimossakin

minä en elä

Perhosten valtakunta

Askelten välissä uomat kyyneltäytteillään

pään sisällä pakko edetä

vaikka henki salpautuu rintaan neuloitellen

varjoissa on hyvä hymyillä

Silkkipaperisilla siivillä pelko tanssii sisään

ja haparoiden tanssin minäkin

myrkyn värisistä siivistään löydän silmät

ne tuijottavat perhosprinsessaansa

Sinun ei koskaan pitänyt saada tietää

Kävelen. Istun. Odotan. Hengitän. 

Kätesi koskettimilla

et tunnu edes huomaavan minua

tuoksut vaniljalta, hymyilet utuisesti ja minä vain

asettaudun viereesi kaikessa pienuudessani

Etuoikealla peili, josta näen itseni kehyksiä hipoen

ja kuinka tahtoisinkaan paiskata sen kasvot vasten lattiaa

ja tuolissasi sinä ja vieno, odottava hymysi

keuhkoni ovat rohisten hajota liitoksistaan, kun vedän henkeä

Vaimeaa kaikua pääni sisällä

kädet etsivät kuumeisesti paikkaansa, löytämättä sitä ikinä

avaat torahampaisen kitasi ja tiedän jo hajoavani

kyyneleiden kirvotessa silmiin painun lattian läpi polvea myöten

"Tehdään se yhdessä", sinä sanot ja polte kasvoillani on sietämätön

unohdan, kuinka hengitetään ja

mieleni tekee repiä hiukset päänahkoineen irti

katsotte vain hiljaa ja silmistänne huokuu peitetty järkytys

Ulos astuessa annan kuluneen vartin aikana yltyneen sateen

valua päälleni niin kuin huonoissa elokuvissa

ja autoon lukittautuessani

kyyneljuovat poskillani ovat kuumia ja vapaita

Kipu olemassaolosta

Silmät ovat arastaneet päiväkausia

unenpuutteesta ja tahroista silmäluomilla

onttoja kyyneliä hehkuville poskille

Selkä liimattuna lattiaan tuijotan sokaisevaa kattolamppua

ääni jää pyörimään korviin ja valo porautuu aivoihin asti

takaraivossa jyskyttää

"Mitä helvettiä teen täällä?"

Nähdään taas ensi tiistaina

Olet kai sinäkin huomannut, kuinka räpyttelen ripsiäni hiljaisuudessamme

viikkokausia olen koittanut uskotella itselleni, että siellä minua ei itketä

pakko tässä on olla jokin muu syy

Halu nostaa jalat tuolille ja käpertyä omaksi itsekseni on raastava

mutta tiedäthän sinä, miten ensimmäistä kertaa istut nojatuoliisi

etkä valitse vieressä lepäävää sohvaa seuraavillakaan kerroilla

Jos tarjoaisit kahvia, minä kieltäytyisin tahtomattani

sillä tasolla on suhteemme luontevuus

miten minä olen vieläkin tien alussa, vaikka aikaa on kulunut loputtomasti

Ja kuinka sanasi saavatkaan minut vihaamaan itseäni

enemmän kuin koskaan, haluan oikeasti repiä minuuteni palasiksi

porraskäytävässä, kyynelsilmäisenä pelkään vastaantulevia naapureitasi