Onnenpäiviä

Takapihalla paistaa aurinko

neliapiloja vieretysten, se on kai ironiaa pahimmillaan

sillä minun onnenpäiväni ei ole tänään eikä pitkään aikaan

Onnenpäiviä oli joskus eilisessä

huoneessasi, autossasi, kellarissa ja joen rannalla

katseet kohtasivat ja hymyiltiin, kaikki oli kaunista

Pelkään käveleväni teitä vastaan

neliapiloja hiuksissanne, eläväinen pilke silmissänne

kuihdun kasaan polttavan aurinkonne alla

Ihmisjätettä asfaltilla

Silmänräpäyksen mittainen rysähdys

vääntynyttä muovia, savua kasvoja vasten

ovi ei aukea, eihän sen pitäisikään

päästäkää pakoon, jättäkää tukehtumaan

pelko siitä, että satutin taas viattomia

sisälmykset kääntyvät sadalle solmulle, enkä usko niiden aukeavan koskaan

anteeksipyyntö ei riitä, minä en anna anteeksi ikinä

henki ei kulje, rakennan tukehduttavan kalvon maailman ja minun väliin

inhosta, vihasta, pelosta ja häpeästä

Ja ihmiset kysyvät, että onko minulla kaikki hyvin

vilpittömästi en ymmärrä

miten jostakin

näin pahasta

voi olla huolissaan

Päiväunia

Kellun tilattomuudessa

on vain mustaa ja tyhjää, väritöntä sumua silmät peittäen

ympärilleni en näe, enkä haluakaan katsoa

olen ajatellut pääni puhki ei mitään

laskenut katon laudat kymmenesti vieläkään niiden määrää muistamatta

eläväisyys on riippuvainen jostakin, mitä en löydä itsestäni

mistään ei saa kiinni, maailma pelottaa kuolemanhimossakin

minä en elä

Perhosten valtakunta

Askelten välissä uomat kyyneltäytteillään

pään sisällä pakko edetä

vaikka henki salpautuu rintaan neuloitellen

varjoissa on hyvä hymyillä

Silkkipaperisilla siivillä pelko tanssii sisään

ja haparoiden tanssin minäkin

myrkyn värisistä siivistään löydän silmät

ne tuijottavat perhosprinsessaansa

Sinun ei koskaan pitänyt saada tietää

Kävelen. Istun. Odotan. Hengitän. 

Kätesi koskettimilla

et tunnu edes huomaavan minua

tuoksut vaniljalta, hymyilet utuisesti ja minä vain

asettaudun viereesi kaikessa pienuudessani

Etuoikealla peili, josta näen itseni kehyksiä hipoen

ja kuinka tahtoisinkaan paiskata sen kasvot vasten lattiaa

ja tuolissasi sinä ja vieno, odottava hymysi

keuhkoni ovat rohisten hajota liitoksistaan, kun vedän henkeä

Vaimeaa kaikua pääni sisällä

kädet etsivät kuumeisesti paikkaansa, löytämättä sitä ikinä

avaat torahampaisen kitasi ja tiedän jo hajoavani

kyyneleiden kirvotessa silmiin painun lattian läpi polvea myöten

"Tehdään se yhdessä", sinä sanot ja polte kasvoillani on sietämätön

unohdan, kuinka hengitetään ja

mieleni tekee repiä hiukset päänahkoineen irti

katsotte vain hiljaa ja silmistänne huokuu peitetty järkytys

Ulos astuessa annan kuluneen vartin aikana yltyneen sateen

valua päälleni niin kuin huonoissa elokuvissa

ja autoon lukittautuessani

kyyneljuovat poskillani ovat kuumia ja vapaita