Ne ovat vain minun luurankojani

Neljättä päivää peräkkäin pyyntöjä siitä, että huomaisitte minut

nöyryytys, jota olette liian tyhjäpäisiä näkemään

ja minä liian pelkuri kertomaan

kerran makasin sängyssäni jalat mustelmilla toivoen, että olisikin käynyt pahemmin

ja te sanoitte olevanne täällä minua varten, vaikka heti sinä päivänä

viikkoja meni, ennen kuin teillä oli aikaa, halua, kiinnostusta

suljettiin luurangot kaappiin ja ne vieläkin tuijottavat silmättömillä aukoillaan minua öisin

ajoittain jopa tanssivat painajaisuniini kalistellen luitaan

ettekä varmaankaan huomaa, mutten ole katsonut teitä enää samalla tavalla

enkä enää luota itseeni sitä vähääkään teidän seurassanne

ei tulisi teidänkään luottaa

Älä jätä minua yksin

Sinun sanasi ovat sulaa hattaraa

katsot varmaan niiden lomasta minua vieläkin samoilla silmillä

ja vastaan hampaat irvessä rottia suupielistä karkaillen

tietämättä, mikä minussa on vikana, kun en osaa taaskaan käyttäytyä

Minusta tuntuu, kuin tuhat kirosanaa pyrkisi sisälmyksistäni ulos

mutta kun ovia ei ole, täytyy rikkoa ikkunat

ja lasinsirpaleet tekevät rumaa jälkeä pudotessaan pehmeyteen

niin paljon vihaa asuu minussa, että räjähdän kohta

Onnenpäiviä

Takapihalla paistaa aurinko

neliapiloja vieretysten, se on kai ironiaa pahimmillaan

sillä minun onnenpäiväni ei ole tänään eikä pitkään aikaan

Onnenpäiviä oli joskus eilisessä

huoneessasi, autossasi, kellarissa ja joen rannalla

katseet kohtasivat ja hymyiltiin, kaikki oli kaunista

Pelkään käveleväni teitä vastaan

neliapiloja hiuksissanne, eläväinen pilke silmissänne

kuihdun kasaan polttavan aurinkonne alla

Ihmisjätettä asfaltilla

Silmänräpäyksen mittainen rysähdys

vääntynyttä muovia, savua kasvoja vasten

ovi ei aukea, eihän sen pitäisikään

päästäkää pakoon, jättäkää tukehtumaan

pelko siitä, että satutin taas viattomia

sisälmykset kääntyvät sadalle solmulle, enkä usko niiden aukeavan koskaan

anteeksipyyntö ei riitä, minä en anna anteeksi ikinä

henki ei kulje, rakennan tukehduttavan kalvon maailman ja minun väliin

inhosta, vihasta, pelosta ja häpeästä

Ja ihmiset kysyvät, että onko minulla kaikki hyvin

vilpittömästi en ymmärrä

miten jostakin

näin pahasta

voi olla huolissaan

Päiväunia

Kellun tilattomuudessa

on vain mustaa ja tyhjää, väritöntä sumua silmät peittäen

ympärilleni en näe, enkä haluakaan katsoa

olen ajatellut pääni puhki ei mitään

laskenut katon laudat kymmenesti vieläkään niiden määrää muistamatta

eläväisyys on riippuvainen jostakin, mitä en löydä itsestäni

mistään ei saa kiinni, maailma pelottaa kuolemanhimossakin

minä en elä