Musta huone

Mustassa huoneessa on mustat seinät ja musta lattia, tietenkin. Niihin seiniin hukkuu, ne ovat kuin tervaa, se liimaa kiinni itseensä ja imaisee sisäänsä. En halua katsoa niitä, muttei silmilleni ole tilaa muuallakaan.
Ne seinät saavat minut aina vain itkemään, siksi minä suljen silmäni, kun olen niiden seinien saartama. Sille lattialle istuessa katto painuu niskan päälle kasaan. Eikä siitä lattialta pääse koskaan enää ylös, se hirveä paino niskan päällä, ja se tervainen lattia itseensä liimautuneena. Ja ne seinät painuvat tiukasti kiinni minuun, kierosti ne suovat kovan halauksensa.
Eikä niiden seinien väliin mahdu kuin yksi pieni ihminen, tai edes varjo. Siellä on aina yksin ja minä olen siellä usein. Tai en minä ole varma, mikä on usein. Onko edes usein tarpeeksi usein.
Minä pelkään vain sitä, kuinka te kaikki tiedätte minun käyneen siellä. Se huone on tahrannut minut niin pahasti, ettei sitä voi enää pestä pois. Kyllä minä tiedän, että te kaikki tuomitsette minut likaisuudestani.
Jos ette vielä, niin viimeistään kohta. Minä tiedän, että joskus se hetki tulee.
Mustaa itkua ja
mustia ajatuksia ja
mustia huokauksia
jotka yltyvät hätäisiin hengenvetoihin, ei keuhkoissani kulje enää ilma.
Se terva on edennyt minun keuhkoihini. Se tukehduttaa.
Kukahan sen huoneen on rakentanut, kuka ne seinät on maalannut mustiksi? Ehkä se olinkin minä, pääni sisällä. Tai minun rakentama mielikuvitusihminen. Mustat vaatteet päällä, mustat laudat ja maalit mukanaan.
Maalit valuvat niillä seinillä
hitaasti, lempeästi
aina päälaelleni asti
ja kurkkua alas.