Pieni valo rakoilevassa pimeydessä

Vedän paksua, harmaata takkia päälleni eteisessä ja katson häilyvää peilikuvaani. Näytän oudolta. Oikeasti, en näytä miltään. En kai ole mitään.
Avaan oven ja astun maassa makaavalle ohuelle lumipeitteelle. Mustien varsitennareideni paksut pohjat narahtelevat pakkasen kiteyttämässä lumessa. Minua palelee jo parin ensimmäisen askeleen jälkeen. Mietin, voisinko vielä kääntyä kotiin.
Ei, en halua edes kääntyä katsomaan ovelle. Olen väsynyt siihen harmaaseen oveen, ja siihen, kuinka harmaalta maailma näyttää noiden likaisten, harmaiden seinien sisäpuolella. Ulkona on niin valoisaa, niin kirkasta, että valo häikäisee silmiäni.
Pysäytän askeleeni saapuessani bussipysäkille. Puhallan ilmaan haaleaa höyryä, katson kuinka se katoaa ilmaan odottaessani bussia. Odottaessani muutosta.
Vihrein kuvioin kirjailtu bussi pysähtyy eteeni. Kauhtuneeseen anorakkiin pukeutunut kuski katsoo minua laiskasti kaivaessani taskustani rahaa. Minä inhotan jopa häntä, vanhaa, minulle täysin vierasta miestä. Minä pelkään sitä katsetta, pelkään, etten koskaan kelpaa.
Maksan hänelle bussilippuni ja käännyn kannoillani. Horjahdan, kun bussi lähtee liikkeelle.
Kävelen hitaasti käytävää pitkin ottaen penkkien selkänojista tukea. Minua huimaa, tuntuu, että olen niin vieraassa paikassa, tuntuu, että olen kaukana kotoa. Vaikka olen vasta muutaman sadan metrin päässä.
Bussi on melkein tyhjä, olen vapautunut siitä. Näen vain yhden ihmisen istuvan bussin takaosassa.
Katseeni kohtaa sen ihmisen kanssa. Hän on nuori poika, ehkä minun ikäiseni. Hänen otsansa on paksun, syvälle päähän vedetyn villapipon peitossa. Hän hymyilee minulle.
Käännän katseeni maahan ja käyn istumaan käytävän puoleiselle, vihreällä verhoillulle istuimelle. Nojaan pääni selkänojaan ja suljen silmäni.
Hätkähdän kuullessani äänen lähelläni.
- Kuka sä olet, mikä sun nimi on? äsken minua hymyillen katsonut poika kysyy muutamaa penkkiä taempaa.
Kuka minä olen? Olen pieni ihminen, olen pieni ja särkyvä. Olen ohuinta lasia, saatan särkyä sadepisaran kosketuksesta. Mikä on nimeni? Luulen, että minun nimeni on Tiedottomuus. Tai ehkä minä en ole löytänyt nimeäni vielä, ehkä se odottaa minua jossain.
- Mä olen Säde, vastaan hiljaa.
Pojan myrskynharmaat silmät kirkastuvat kertoessani nimeni.
- Säde, niin kuin auringosta hehkuva valo. Mä pidän siitä nimestä, hän hymyilee.
Katson häntä hetken, ja käännän taas katseeni maahan.
- Mun nimi on Tatu, poika sanoo, kuin olisin kysynyt hänen nimeään.
Nyökkään hiljaa. Miksi hän puhuu minulle, hänen hahmonsa on niin kiinteä, ja minusta näkee läpi. Minä olen niin ohutta lasia, että pieneksi, kurttuiseksi kasaksi käpristynyt sydämenikin on kaikkien nähtävillä. Miksi niin terve ja kiinteä ihminen haluaisi puhua minulle?
- Minne sä olet menossa? Tatu kysyy minulta ja kävelee nyt käytävää pitkin, tulee viereeni.
Siirryn ikkunan puoleiselle istuimelle ja päästän hänet istumaan aivan lähelle minua. Hänen kylkensä on kiinni minun kyljessäni. Tiedostan nyt jokaisen henkäykseni, tiedostan, kuinka vaikeaa hengittäminen voi olla.
- Tuonne vaan, vastaan epämääräisesti.
Sillä enhän minä tiedä, minne olen menossa. Pois kotoa, sen tiedän varmasti. Saatan jopa eksyä, saatana kadota iäksi.
Tatu kurtistaa kulmiaan minulle.
- Haluatko sä seuraa? hän kysyy.
Katson häntä silmiin. Hänen harmaat silmänsä ovat täynnä lämpöä. Se saa minut pelkäämään.
- En, vastaan lyhyesti.
Tiedostan sen, kuinka kylmältä kuulostan. En osaa tehdä asialle mitään.
Bussi pysähtyy pienelle, särkyvän jään pinnoittamalle bussipysäkille. Astun ulos bussista horjahtaen. Tatu tulee perässäni, hän ottaa minua hartiasta kiinni, etten kaadu. Katson häntä silmiin hetken.
- No, hei sitten, hän sanoo hieman pettyneen kuuloisena ja lähtee kävelemään tietä pitkin.
Katson hänen nahkaisella takilla peitettyä selkäänsä. Mietin, minne hän on menossa. Minun olisi kai pitänyt kysyä.
Käyn istumaan bussipysäkin penkille. Hartiani painuvat kasaan, kun tärisen kylmästä.
Missä minä olen?
Kyynel valuu poskelleni. Tuntuu, kuin kyyneleeni voisivat jäätyä kiinni kasvoihini, minulla on niin kylmä. Itken siinä hiljaa, itken niin pitkään, että katseeni sumentuu pelkäksi mustaksi sumuksi. Olen niin eksyksissä.
Katulamput syttyvät, ja minä itken edelleen. Ilta saapuu, auringon tuoma valo on jo kadonnut. Pimeys tulee ja peittelee minut mustan viittansa alle. Pimeyden toverit, mustat korpit istuvat päälleni ja nokkivat minua terävillä nokillaan. Painun kasaan niiden painon alla.
Korppien punaiset silmät kiiluvat pimeydessä, niiden katseet ovat täynnä myrkkyä. Ne syövyttävät minun pienen, haalean ruumiini, ne saavat viimeisetkin palaset minusta irtoamaan.
Minä haluan kotiin.
Korpit laskevat siipensä ylleni, niiden mustat höyhenet karisevat minun päälleni. Höyhenet tukkivat silmäni ja korvani, olen sokea, olen kuuro. En kuule enää muuta, kuin korppien matalan, tuskan tukahduttaman huudon.
Painan pienet, kylmän lamaannuttamat käteni silmilleni, painan kynteni kasvojeni ihoon. Haluan repiä silmäni päästäni, en halua nähdä niitä mustia höyheniä enää.
Kyyneleet valuvat pitkin kaulaani ja minä tärisen.
Tunnen, kuinka jokin laskeutuu viereeni, tunnen, kuinka lämmin käsi kietoutuu hartiani ympäri.
- Säde, katso muhun päin, kuulen Tatun äänen rauhallisena vieressäni.
Käännän kasvoni häneen päin pelästyneenä, katson häntä anoen. Jäiset kyyneleet valuvat kasvoillani, kun uppoan hänen harmaisiin silmiinsä.
Hänen sormensa hiipivät pitkin käsivarttani, kun painaudun lähemmäs hänen vartaloaan.
- Mä pelkään, kuiskaan.
- Ei täällä oo mitään pelättävää, hän vastaa hiljaa.
- Mä oon niin eksyksissä, pakotan sanat suustani vaivoin.
Tatun käsi on tiukasti minun ympärilläni, hänen vartalonsa on lähellä minun vartaloani. Tunnen hänen jokaisen henkäyksensä vasten poskeani pitäessäni päätäni hänen rintaansa painettuna. Hän vie toisen kätensä hiuksiini ja silittää niitä hiljaa.
- Sä löydät itsesi vielä, mä lupaan sen, hän sanoo.
Kyyneleeni kastelevat hänen avonaisen takin liepeiden välistä näkyvän paitansa.
- Sä olet auringon Säde, sä olet pienenpieni valo, jonka matka on vielä tuntematon. Sä olet matkalla tulevaan, sä matkaat eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus sä saatat himmetä, sun valo saattaa sammua kokonaan. Mutta aina sä sytyt uudelleen, aina sä heräät uudelleen eloon. Jokainen päivä on sulle uusi matka, osa sitä suurta matkaa, jonka muodostaa sun koko elämä. Kyllä sä löydät itsesi vielä, kun vain jaksat yrittää. Kun vain jaksat etsiä sen pienen, sun sisällä loistavan valosi pimeimmälläkin hetkellä.
Käännän katseeni taas Tatuun. Hän katsoo pitkälle, edessä näkyvään metsään. Puiden raoista pilkistelee katulamppujen valoa.
Hän kääntää kasvonsa minuun. Hän hymyilee.
Pysäkin eteen pysähtyy bussi, mutta me emme nouse siihen. Katson, kuinka se lähtee siihen suuntaan, josta minä ja Tatu tulimme.
Katson, kuinka se mennessään pyyhkii pimeyden tieltäni.