Minä jäin kiinni tähän seittiin, niin sitovaan ja pyörteiseen.
Miljoona ohutta rihmaa kiertyvät ympärilleni, kuin pureutuisin kiinni niiden huurteiseen syliin. Siinä on lämmintä, ja kuitenkin niin kylmä. Sinä katsot minua raskaiden pelkojesi ali.
Lumi on jäätynyt silmiesi yläpuolelle luoden tummat varjot silmiesi alle, sinä katsot minua mustilla silmilläsi, mutta minä rakastan sitä katsetta. Enkä minä pelkää sinua, vaikka olisit katkonut kaikki rihmat ympäriltämme jättäen väliimme vain kylmän henkäyksen.
Mustat hämähäkit juoksevat pienillä jaloillaan käsivarsiani pitkin vilunväreet perässään. Haluan pyyhkiä ne pois käsiltäni, haluan pyyhkiä pelon pois. Tuntuu, kuin uppoaisin niiden mustuuteen, kuin niiden kaikki miljoonat mustat silmät näkisivät minun arpisessa sydämessäni palavan rakkauden. En halua, että kukaan näkee sitä, en halua, että kukaan näkee minua.
Koitan koskettaa sinua, mutta sinä kavahdat. Hetkessä musta katseesi muuttuu läpinäkyväksi. Katsot minun lävitseni, et näe minua enää. Näet vain sisälläni arpisena sykkivän sydämen.
Hän kurkistaa pitkien jään huurtamien heinien takaa suurilla sinisillä silmillään. Hän, pieni pakkasen purema poika hypähtelee kengänkannoillaan ylittäessään huteran, puron yli siltana kulkevan lankun. Hänen kenkiensä pohjat narahtelevat pistävästi, vaikka hän kuinka yrittää hiipiä ääneti. Vieno pakkastuuli puhaltaa ilmassa, Pakkasukko on kai herännyt uniltaan.
Pienen pojan lumenvalkeat hiukset hapsottavat kauhtuneen, harmaan takin hupun alta. Takin liepeet hipovat maata hänen keveiden askelten viedessä eteenpäin. Pienet henkäykset, jotka hänen kapeilta huuliltaan pakenevat, ovat valkoista, pyörteilevää usvaa ilmassa.
Suuret lumihiutaleet alkavat tippua taivaalta. Ne tanssivat pojat yläpuolella ja laskeutuvat hänen viiman syliinsä sulkeman vartalonsa päälle. Hiljalleen poika muuttuu yhä valkeammaksi, hiljalleen hän katoaa lumeen. Lumihiutaleet ovat hänen valkeita ystäviään, ne ottavat hänet osaksi itseään ja tuovat hänelle turvan.
Pieni, kotoa eksynyt poika kumartuu, hän vilkaisee olkansa yli ja käpertyy ruusupuskan juurelle. Kaikki ruusut ovat kuihtuneet ja pudonneet maahan, peittyneet lumella, mutta piikit ovat tallella. Niin poika istuu piikkien saartamana, omalla pienellä, lumisella pedillään.
Niin hän istuu ja odottaa kevättä.
Oon parin päivän sisällä huomannut, kuinka inspiroivaa muumimusiikki on. Melkeinpä voin sanoa rakastavani näitä kappaleita :-)
Tänään kävelin lumista tietä pitkin metsään kamera mukanani. Tykkään siitä, miltä lumi kuulostaa kengänpohjien alla. Tykkään kävellä lumella mun uusilla kengilläni. Mulla oli hyvä olo tuolla ulkona. Mun pitäisi varmaan mennä sinne useamminkin, en tiennyt, että mulla voisi olla noin kivaa. Siellä oli valoisaa ja mä hengitin. Hengitin sitä ihanaa ilmaa niin paljon, kuin keuhkot vaan jaksoi vetää.
Kävelin siellä, katselin ympärilleni ja hypin kamera käsissä ympäriinsä. Näin eläinten jälkiä muuten koskemattomassa lumessa ja seurasin niitä täynnä uteliaisuutta. Tuntui samalta, kuin joskus pienenä lapsena, kun kävin siellä iskän kanssa. Tuli joku sellainen tunne, niin kuin joku muisto, mitä en kuitenkaan oikein muistanut. Kurkistelin joidenkin lasten hiekkarinteen sisään kaivamaan majaan ja kuvittelin sen olevan jonkun tosi pelottavan villieläimen pesä. Kuvittelin, miten se eläin tulisi vihaisena pesästään ja juoksisin sitä pakoon kuin joku elokuvan sankari. Eläydyin näihin kuvitelmiin niin sydämellä, että housutkin oli sen pesän sisäänkäynniltä lähtiessä ihan lumessa. Unohduin sinne metsään niin pitkäksi aikaa, että iskä soitti kotiin syömään. Pakkanen pisteli sormissa ja varpaissa, mutta olisin voinut jäädä sinne vielä pitkäksi aikaa.
