Se tyttö

Minä olen se tyttö, joka ensimmäisenä päivänä

istui väliinne ruokalassa

koitin olla rohkea, jotain muuta kuin pelkkä minä

et sinä kai edes muista

miten katseesi oli täynnä ivaa ja inhoa

ja siitä päivästä lähtien

en pysty pidellä kahvikuppia kädessä

kun pelon ja häpeän tuoma tärinä

paiskaa sen kumminkin sirpaleiksi seinään

ja lattialle leviää musta lammikko kipua

ja te katsotte minua niinkuin olisin

huonompi ja velvoitettu säälittäväksi

minä olen se tyttö, joka jokaisena päivänä

lukee portaikossa yksin kirjaansa ja toivoo

ettei kukaan enää katsoisi, sillä minä olen

aina se häväisty tyttö

joka on sotkenut itsensä ja kirjojensa sivut mustalla

suttuiset viivat päällekkäin kaltereina

joiden läpi työnnätte puhtaita käsiä

miksi tahdotte vaivautua enää

ei kukaan teistä halua olla niinkuin minä

Running from myself

Nopeat askeleet lipsuvat jäällä

kävelen hänen takanaan, katson

kuinka vinosti hän kävelee

epätodellisen hidas hetki

ohitan sen nopeasti, vilkaisematta

hän pysähtyy tuijottamaan minua

hän on paha

ja hän tietää että minäkin olen

hän tietää, että ansaitsen sen

pelko vyöryy ylitseni kun yritän mennä

hänen äänensä on epäinhimillisen matala

ja hän sanoo vain yhden sanan

minun nimeni

kuin kutsuen

se on kai menolippuni helvettiin

hatarat askeleet puolijuoksuksi yltyen

pakenen kuviteltua pahaa

sitä, joka kuitenkin seuraa sisällä

Se tyttö

"Pienenä lapsena hän oli se tyttö, joka hymyili näkymättömien kyynelten juostessa kasvoilta kaulalle. Kiviselle maalle kaatuessa huoli koski vain vihaa materiasta, eikä koskaan verisenä helmeilevää ihoa. Kipu oli häpeää ja hymy velvollisuus. Ei häntä koskaan kasvatettu vihaamaan itseään, viha vain kasvoi vuosien varrella kiinni häneen kuin vaivihkaa, hiipimällä.
Hän oli jo silloin se tyttö, joka itkien mustan keinutuolin alla huusi veljelleen "tapa minut". "Kirveellä, verisesti, sillä kirveellä, joka roikkuu minun sänkyni yllä." Se kirves oli lasivitriinissä, punakankaisella taustalla, todellisuudensekaisessa unessa. Ja minä luulen, että päivien kuluessa Kuolema pujahti sen tytön sisälle salaa, jäi sinne asumaan ja kylvi hiljalleen inhoa. Tultiin siihen aikaan, kun hän ei ollut enää huono vain itselleen. Muiden lasten syyttävän katseen alla hän ei ollut enää koskaan riittävän hyvä. Pelkkä haalea kuiskaus siitä, mitä joskus oli ollut olemassa, kummajainen, irvikuva.
Hän oli aina vain hiljaa, kirkui tuskaansa ääneti vasten kylmiä seiniä. Päänsä sisällä hän repi taulut alas seiniltä, hän tanssi paljaat jalkansa kipeiksi kuivalla nurmella, huusi salaisuutensa koko maailmalle nauraen. Kuolema puristi tytön kasaan, hautasi tämän viittansa alle suojaan valolta. Tyttö kirjoitti katkeria sanoja näkymättömiin sivuihin mustien kyynelten sotkiessa kasvonsa, kirjoitti raapien ihoonsa punaisella kiinni loputtoman häpeän ja synnin.
Eikä se tyttö ollut koskaan yksin. Hänen perässään raahaavin askelein kulkivat ne loputtomat ilottomasti nauravat ruhot, hänen murhaamansa viattomat lapset. Jokaisen pysähtyneen auton ikkunasta vahti Kuolema lempeästi kasvattiansa, jokainen peilikuva oli tappava uhka ja koruton inho. Joka aamu ja ilta lasin pohjalta katsoi värittömät kasvot, kun hän pakotti kurkustaan alas turruttavan unohduksen. 
Hän on se, joka yöllä raapii kylkeäsi niin, ettet voi nukkua, se, joka piilottaa tavarasi, kun on aika lähteä, se, joka hymyilee kauneimmin silloin, kun sielu kirkuu tuskaansa."

Tää oli vastaus ask.fm : ssä kysymykseen : "Kuvitellaan, että sinusta julkaistaan kirja. Kirjoita tähän kirjan aloituskappale"
Jostain syystä halusin vaan jakaa tän tännekin.

Luulojen alla piilevä kuoppa

Ei tässä asiassa

ole vaihtoehtoja

kuin yksi 

ja se olen minä

ainainen ongelma

mustat sukat jalassa

tahraan lattian jokaisella askeleella

ja isken neuloja lävitsesi

tummaa verta pitkin vartaloasi

ohuina vanoina

ei kukaan voi rakastaa

eikä auttaa

kun en kerro sitä salaisuutta

äänettömät avunhuudot kuiskauksina

kun en muka halua

vaikka oikeasti rukoilen pelastusta

ja toivon, että olet poissa myöhään

niin, ettei minun tarvitse sanoa

"hyvää yötä" kun itken vuoteessa

koska minä pelkään että

joku kuuleekin hädän äänessä

ja minä en ole enää

vapaa kärsimään piilossa

Ja minä vihaan sitä

Joka aamu ne linnut huutaa

ei se ole laulua, pelkkää tuskaa

"lapset laulaa tule kesä jo, tule kesä"

minä en edes halua että se tulee

sillä se kuulostaa suustasi

kylmemmältä kuin jää jalkojemme alla

puhutko sinä minulle vai

itsellesi?

silmiä räpäyttämättä

haluan hautautua suojamuurini alle

minä pelkään sinua

vaikka ainoa vaara on kaukana

Tahdon vain antaa sen ottaa minut

Lasin pohjalta ja silmäkulmasta

tuijottaa vääristynyt heijastus

minusta irtautunut paha

irvikuva

ja kaikista pahinta on

tietää, ettei se ole unta eikä totta

epätodellisuus punoutuu totuuteen

eikä niitä erota toisistaan

hienovarainen eroavaisuus

on minulle mahdottomuus

I don't wanna be a good girl anymore

Minä olen se kiltti tyttö

kylmän metallin päällä paljain jaloin

sata ristikkäistä piikkiä häkkinä

anteeksiantamus vain jos

vajoan niiden sisään hiljaa

sitä on joka puolella

minun vertani

ja ne katsovat ylhäältä kun

vajoan pinnan alle hiljaa

en saa kiinni mistään

aina se kiltti tyttö

niinkuin muka jotain tietäisitte