Hänen syytään

Istun pienessä, pölyisessä huoneessani, hengitän pölyistä ilmaa pieniin runneltuihin keuhkoihini. Matala, vanhasta puusta hiottu pöytä on katettu. Pitsisen koristepöytäliinan päällä on kaksi tyhjää teekuppia, kaksi tyhjää lautasta, pienet pölyyntyneet lusikat ja kierteisin kukkakuvioin koristeltu pieni teepannu. Pöydän ääressä on kaksi pienenpientä tuolia. Toisella istun minä, pitkät hiirenharmaat hiukset kasvoilla laineillen. Minua vastapäätä, juuri ja juuri tuolille mahtuen istuu Aarni. Katson hänen rispaantuneita korviaan ja niitä ruskeita nappisilmiä, jotka lävistävät minut nyt katseellaan.

- Ottaisitteko teetä, herra Aarni? kysyn kohteliaasti ja kohotan teepannua valkoisessa kädessäni.

Aarni katsoo minua ruskeilla silmillään. Hänen päänsä nytkähtää hassusti, se tarkoittaa "kyllä". Väläytän hänelle onnellisinta hymyäni ja kaadan näkymätöntä teetä hänen kuppiinsa. Katson, miten Aarni kohottaa kupin suulleen. Heilutan pieniä jalkojani pöydän alla iloisesti ja katson ikkunasta ulos. Taivas on harmaa.

Räpäytän silmiäni. Tunnen, miten jalkani osuu pöydän alla johonkin pehmeään. Tuntuu, kuin hetken ajaksi koko maailma pysähtyisi. Henkäisen nopeasti pölyistä ilmaa keuhkoihini. Äänet supistuvat yhteen. Ja hetkessä ne räjähtävät auki. Kuulen särkyvän posliinin äänen korvissani satakertaisena.

Käännän kasvoni pois ikkunasta. Aarni makaa lattialla särkynyt teekuppi vieressään. Hän hymyilee. Vieläkin hän hymyilee, se ilkimys hymyilee vieläkin. Se ilkimys.

- Mitä vittua sä olet taas tehnyt? huudan raivoissani.

Nousen ja kaadan tuolin altani. Kolahdus kuuluu varmasti alakertaan. Tiputtaudun polvilleni Aarnin yläpuolelle. Polviini särkee. Se on kaikki sen ilkimyksen syytä. 

Kylmä hikipisara valuu ohimoltani kun katson Aarnin hymyileviä kasvoja.

- Susta ei oo koskaan mitään muuta kuin harmia, sanon iskiessäni nyrkkini Aarnin pehmeään vatsaan.

Vieläkin hän hymyilee. Se iloinen virne on pinttynyt hänen kasvoihinsa. Inhoan sitä. Inhoan koko otusta. Haluan, että hän anelee minulta armoa. Haluan kuulla hänen itkunsa, hänen surkean huutonsa. Haluan nähdä suurten kyyneleiden valuvan hänen särkyneillä kasvoillaan. Isken nyrkkini lattiaan Aarnin kasvojen vieressä niin kovaa, että rystyseni rasahtavat, kuin nivelet olisivat katkoutuneet. Sormistani katoaa hetkessä tunto.

Kumarrun lähelle hänen kasvojaan, tunnen hänen pehmeän karvansa vasten poskeani. Korvani on aivan lähellä hänen pientä kuonoaan. Sitä säälittävän pientä suuta. Hän naurahtaa.

- Mikä naurattaa, kuiskaan hänen korvaansa hiljaa.

Kuulen äidin askeleet portaissa, tiedän hänen kuulleen minut. Aarni hymyilee minulle. "Kiinni jäit", se nauraa ivaten. 

- Mikä naurattaa, huudan.

Äiti avaa oven ja lopetan Aarnin ravistelun. Käännän kasvoni äitiin päin hiukset kasvoilla roikkuen ja nousen ylös. Katson häntä mustilla silmilläni, joiden palo on sammunut jättäen jälkeensä vain läpinäkyvän tyhjyyden. Äiti vilkaisee maassa makaavaa Aarnia ja siirtää nopeasti pelästyneen katseensa minuun.

Äiti tarttuu ohueen ranteeseeni ja vetää minut portaita alas. Hän ei anna minun laittaa edes kenkiä pieniin jalkoihini, vaan raahaa suoraan ulos ja autoon. Terävät kivet uppoavat paljaisiin jalkoihini saaden ne verestämään. Äiti lähtee ajamaan ennen kuin saan turvavyötänikään kiinni. Tiedän, minne hän minua vie. Minua pelottaa.

Näen auton ikkunasta sen suuren valkoisen rakennuksen, missä olen monet kerrat käynyt. Silmissäni valkoiset kiviseinät ovat mustaa kalliota, se raapii ihon verille sitä koskiessa, se tahraa valkoisen ihon mustalla myrkyllään. Äidin luiset sormet ovat vieläkin puristuneet tiukasti ranteeni ympärille hänen raahatessa minut suuresta mustasta ovesta sisään. Rimpuilen koittaen vastustaa häntä ja tuntuu, kuin raajoissani ei enää kiertäisi veri. Kävelemme pitkin mustia, pimeitä käytäviä. Mustat seinät kutsuvat minua syliinsä, ne haluavat imeä minut sisäänsä ja vangita sinne ikuisiksi ajoiksi. Paljaat jalkani liukastelevat lattialla äidin repiessä minua käytävää eteenpäin.

Seisomme sen oven edessä. Se irvistää minulle, se avaa suunsa paljastaen miljoonat hampaansa. Ohut kuolavana valuu sen suupielestä äidin tarttuessa sen kahvaan. 

Tule vaan

Tule ja syön sinut

Henkäisen nopeasti. Pääni nytkähtää vähän ja kun räpäytän silmiäni, on se musta suu poissa. 

Psykiatrinen sairaanhoitaja, ovessa lukee.

Astumme sisään ja hän käännähtää meihin päin. Se keski-ikäinen nainen lyhyillä ruskeilla hiuksilla, ohutsankaiset silmälasit terävällä nenällään valuen. Hän astuu lähemmäs ja katsoo minuun. Hän katsoo minun paljaita jalkojani, minun sotkuisia hiuksiani, särkynyttä hahmoani seisomassa siinä vailla turvaa.

- Hänen on jäätävä tänne, äiti sanoo hiljaa.

Nainen kääntää katseensa äitiin hitaasti.

- Hetkeksi ainakin, minä en kestä enää, se on vain nalle, helvetti se on vain nalle mille tuo tyttö raivoaa, äiti huutaa.

Minut viedään pieneen huoneeseen. Siellä on sänky ja kaappi, ohuet, harmaat verhot roikkuvat ikkunoissa elottomina. Haluan repiä ne alas.

- Haluatko, että tuon sinulle jotain kotoa, kulta? äiti kysyy ja hymyilee minulle ovelta.

Hän näyttää niin surulliselta.

- Haluan Aarnin, vastaan.

Istun uudella, väliaikaisella sängylläni. En halua tietää, kuka siinä on viimeksi nukkunut, kenen varjoa minä kiusaan. Kenen varjo vieressäni istuukaan, kenen varjo minun ihoani raapii.

Näen, miten huoneeni pieni, valkoinen ovi avautuu ja äiti astuu sisään. Aarni on hänen sylissään. Aarni hymyilee minulle. 

- Haen sinut parin päivän päästä kotiin, kulta, äiti lupaa.

Hän suukottaa minua otsalle ja lähtee katsomatta taakseen. Hän sulkee oven perässään. Aarni istuu vieressäni. Seinät kallistuvat minuun päin. Tärisen.

Otan Aarnin lähelle itseäni ja halaan häntä, kun valot sammuvat. Lamput räjähtävät rikki ja pimeys vyöryy ylitseni. Seinät ovat kadonneet ja on vain pimeä tyhjyys. Vaimea nauru kaikuu päässäni, kun mustat pyörteet tanssivat ympärilläni. Ne imevät minut sisäänsä. Sänkyni on kutistunut pieneksi veneeksi, joka pyörii mustissa aalloissa. Minä hukun aaltojen mustuuteen pitäessäni kiinni Aarnista viimeisillä voimillani.

Herään, kun minulle tuodaan huoneeseeni ruokaa. He käskevät syömään, he käskevät syömään koko lautasen tyhjäksi. He eivät tee koskaan mitään muuta, kuin kertovat mitä minun pitäisi tehdä.

Aarni on tippunut lattialle. Katson häntä, katson syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä.

- Se on sun syytä, että mä oon täällä, tajuutko? kysyn.

Aarni vain hymyilee minulle.

- Se on kaikki sun syytä, etkö sä jo vittu tajuu? huudan niin kovaa, että joku on varmasti kuullut.

Nousen ylös sängyltä ja juoksen ikkunan luo. Katson Aarnia olkani yli, katson, että hän makaa kiltisti paikallaan. Vedän ikkunan metalliset haat ylös ja avaan ikkunan. Käyn istumaan ikkunalaudalle. Tuuli puhaltaa ulkoa kasvoihini, se tuo vapauden tuoksun. Vedän keuhkoni täyteen sitä tuoksua. Suljen silmäni ja nojaudun eteen.

Tunnen pienen kosketuksen selässäni. Käännän pääni pelästyneenä. Aarni hymyilee minulle, hän hymyilee minulle ikkunan ääressä. 

Se ilkimys

Äkkiä maa allani katoaa. Tipun alas. Minä kuolen. Se on hänen syytään.

Saan ikkunalaudasta kiinni. Nostan katseeni nopeasti. Katson huoneeseeni. 

Aarni makaa siinä, mihin hänet jätin.

Juuri siinä, mihin hänet jätinkin.

Henkäisen. Otteeni ikkunalaudasta irtoaa. Katson, miten Aarni hymyilee minulle.

- Heippa Aarni, kuiskaan.

Ääneni on pelkkä inahdus. Putoan.

Haaste!!

Sainkin tän haasteen kahteen kertaan, kahdelta Reetalta! Taidan ikävä kyllä olla laiska enkä haasta ketään tähän mutta vastaan noihin kysymyksiin kumminkin :-)

Haasteen säännöt:

- Kerro 11 asiaa itsestäsi

- Vastaa haastajan 11 kysymykseen

- Keksi 11 uutta kysymystä

- Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa

- Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

11 asiaa minusta

1. Oon 163 cm pitkä ja mun perhe pitää mua tosi pienenä

2. Mun keskiarvo joulutodistuksessa oli 8,9 ja haluan paremman

3. Kirjotan päiväkirjaa niin, etten myöhemmin meinaa itekkään tajuta paljon mun merkinnöistä

4. Oon oikeesti aika laiska koulun suhteen ja voisin saada parempiikin numeroita

5. Kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja yleensä nukahdan kuulokkeet korviin

6. Musta itkeminen on vapauttavaa

7. Mulla on jotain aika hassuja tapoja, tai vähän niinkun pakkomielteitä. esim radiossa/soittimessa äänenvoimakkuus ei voi olla pariton luku koska se häiritsee mua liikaa

8. Melkein kaikki muu liikunta on tyhmää, paitsi tanssi

9. Haluan joskus kirjottaa kirjan

10. Oon tosi ujo ja epäsosiaalinen ja pelkään tosi monia asioita

11. Haluun että kaikilla olis hyvä olla täällä ja haluun siihen osaltani vaikuttaa  

ensimmäiset 11 kysymystä minulle

1. Kolme tärkeintä asiaa elämässä?

läheiset ihmiset, hymy, aika

2. Maa minne haluaisit muuttaa? (suomi ei ole valikoimassa)

oikeesti haluun asuu suomessa mut varmaan joku englanti jos ei suomi :-)

3. Lempi bändi?

ei mulla kai oo mitään semmosta bändii mikä ois ihan ylitse muiden... billy talentista ja coldplaysta ja nellistä nyt tykkään ainaki

4. Lumilauta vai temppusukset?

lumilauta koska lautailin joskus monta vuotta sit!

5. Mistä pidät itsestäsi eniten?

taiteellisuudesta

6. Tämänvuoden parhaat hetket?

varmaan kaikki janikan kanssa vietetyt :-)

7. Eniten kuuntelemasi biisi?

tällä hetkel varmaan sian breathe me

8. Mitä sait joululahjaksi?

kolme pehmolelua, jääkarhupotkupuvun, pari elokuvaa, vain elämää-levyn, liikaa suklaata, lahjakortteja jne.

9. Mitä toivot ensivuodelta?

hyvää oloa

10. Mitä ilman et voisi lähteä ulos?

vaatteita...

11. Jos saisit pitää vain yhtä kauneustuotetta ulos lähtiessäsi, mikä se olisi?

puuteri

toiset 11 kysymystä minulle

1. Lempi TV-ohjelma?

greyn anatomia

2. Koulu/työpaikka?

hirvelän koulu

3. Toiveammatti?

kirjailija

4. Tulevaisuuden suurin unelma?

onnellisuus

5. Paras muisto?

muutama sana

6. Läheisin ihminen?

varmaan janika :-)

7. Mikä puhelin sulla on?

nokia 3720...

8. Miks aloit bloggaamaan?

tarvin jonkun paikan mihin julkaista kirjotuksia, jotka ei oo ehkä niin pitkiä tai valmiita. blogi oli sopivin vaihtoehto

9. Paras joululahja?

ehdottomasti toi iso pörrönen nalle ♥

10. Minkä ikänen haluisit olla just nyt?

pari vuotta vanhempi

11. Millanen on sun unelma-asunto?

en mä oikein tiiä vielä. sellanen missä ite viihdyn :-) ei liian iso eikä liian pieni ja semmonen sisustus mistä mä pidän.

Sata puhumatonta sanaa

Haluan

että suutelet minua sateessa

pitelet vasten itseäsi

pidät minusta kiinni

niin kovaa

että minuun sattuu

että vuodan verta

pidät kiinni kun minä pelkään

kun pelkään pimeää

kun pelkään itseäni

suljet silmäni

kun tarvitsen unta

kuivaat kyyneleeni

ne erottuvat kyllä sateesta

ne ovat mustia

kuin pimein yö

yö jossa minä tärisen yksin

sulje minut syliisi

tule peittoni alle

minä pelkään

estä minua satuttamasta itseäni

kun sitä eniten haluan

kosketa minua

kun kuolema koittaa tehdä sen puolestasi

pidä kädestäni kiinni

kun kävelemme pimeää katua

kun miljoonat kiiluvat silmät

vahtivat minua

pidä kiinni

huolehdi minusta

älä päästä irti

ole kiltti

rakasta minua

Piilossa omalta itseltään

Valo on paennut

sen säikeet livahtaneet

sormieni lomasta

on vain pimeää

ja minä pelkään

Piileskelen varjoissa

mutta mitä

minä olen piilossa?

mitä se on

mitä minä pelkään?

Suljen silmät

se koputtaa

se haluaa hiipiä sisään

kop kop

se koputtaa

Painan kädet korville

ja ääni vain voimistuu

ja minä tiedän

se mitä pelkään

se olen minä

Little fluff

Vihdoin mulla on joku jota voin halailla vaikka koko yön eikä tarvi pelätä pimeää ihan yksin ♥ Miten voinkin rakastaa yhtä nallea näin paljon!

All I want for christmas is you

Tuntuu tosi hassulta ajatella, että huomenna on jouluaatto. Muistan miten pienenä laskin päiviä jostain 

marraskuun alusta ja jouluaattoon tuntui kestävän ikuisuus. Nyt vähän vanhempana se tulee jotenkin ihan yllättäen. Oon silti aika joulufiiliksissä! Tykkään joulusta tosi paljon. Se tunnelma on jotain niin ihanaa :-)

Superkivaa joulua kaikille ♥

Pakoon pelkoa

Pimeää piileskellen

kyyristelen varjoissa

sitä on mahdotonta paeta

silti epätoivoisesti

yritän

Silmien mustista kuopista

se kaivautuu sisään

ryömii raapien

jättäen mustat haavat jälkeensä

suljen silmät

taon valheita mieleeni

ei ole mitään pelättävää

ei mitään

ja minä pelkään

kaikkea

Hiljainen minuutti

Odotan sinua kotiin

vanhojen kellojen viisarit kilpailevat juoksussaan

ovatko ne edes oikeassa ajassa

minä en tiedä

Taulut valuvat seinillä

kyynelteni tahdissa

maalit roiskuvat ympäri huonettani

kuin vuodattamani veri

kipu tulee

ja jää

Odotan ääntäsi

odotan koputusta

askeleita

huokausta

kuiskausta

mutta on vain hiljaisuus

Kissa pyörii jaloissani

kehrää

se nauraa minulle

mieleni tekee potkaista

tappaa

katson keltaisiin silmiin

se nauraa

Puristan mustan hameen käsiini

rypyt kiusaavat sileää kangasta

kyynel putoaa kankaalle

hypähtää

kastelee

saastuttaa

Viisarin hiljainen tikitys

hengähdys

kyynel

ja minua sitova

kipu

Pisara onnea

Saman sateenvarjon alla

me seisomme niin lähekkäin

välissämme ei ole tilaa edes kuiskaukselle

Sadepisarat tanssivat hiljaa

lyöden rytmin päidemme päällä

ja minä tanssin sinun syliisi

Hengähdyksesi ovat täynnä epäröintiä

epätäydellisyytesi tekee sinusta niin täydellisen

haluan jäädä siihen loppuun asti

Kuuntelemme sadetta hiljaa

pisarat kiertävät meidät

seisomme veden saartamana kahdestaan

Vedät minut lähemmäs

luot pitkän katseen silmiini

älä päästä irti.

Varjojen henkäys

äännähdys

täynnä nautintoa

paperisen seinän takana

he tekevät rakkautta

kaksi mustaa varjoa

en tunne heitä

tai halua tuntea

heidän äänensä

ovat kuin myrkkyä

ne ryömivät listojen ali

ne kaivautuvat korviini

en halua kuulla

sillä minä en ole rakastettu

en ikinä

yksin huoneessani

kääriydyn pelkooni

kuka minä olen

kenen luoma

kenen omistama

minä olen henkäys

kasvatettu varjoissa

Ohutta rihmaa

Minä jäin kiinni tähän seittiin, niin sitovaan ja pyörteiseen.
Miljoona ohutta rihmaa kiertyvät ympärilleni, kuin pureutuisin kiinni niiden huurteiseen syliin. Siinä on lämmintä, ja kuitenkin niin kylmä. Sinä katsot minua raskaiden pelkojesi ali.
Lumi on jäätynyt silmiesi yläpuolelle luoden tummat varjot silmiesi alle, sinä katsot minua mustilla silmilläsi, mutta minä rakastan sitä katsetta. Enkä minä pelkää sinua, vaikka olisit katkonut kaikki rihmat ympäriltämme jättäen väliimme vain kylmän henkäyksen.
Mustat hämähäkit juoksevat pienillä jaloillaan käsivarsiani pitkin vilunväreet perässään. Haluan pyyhkiä ne pois käsiltäni, haluan pyyhkiä pelon pois. Tuntuu, kuin uppoaisin niiden mustuuteen, kuin niiden kaikki miljoonat mustat silmät näkisivät minun arpisessa sydämessäni palavan rakkauden. En halua, että kukaan näkee sitä, en halua, että kukaan näkee minua.

Koitan koskettaa sinua, mutta sinä kavahdat. Hetkessä musta katseesi muuttuu läpinäkyväksi. Katsot minun lävitseni, et näe minua enää. Näet vain sisälläni arpisena sykkivän sydämen.

Vaivalloisesti se sykkii sinulle vieläkin.

Pakkanen

Hän kurkistaa pitkien jään huurtamien heinien takaa suurilla sinisillä silmillään. Hän, pieni pakkasen purema poika hypähtelee kengänkannoillaan ylittäessään huteran, puron yli siltana kulkevan lankun. Hänen kenkiensä pohjat narahtelevat pistävästi, vaikka hän kuinka yrittää hiipiä ääneti. Vieno pakkastuuli puhaltaa ilmassa, Pakkasukko on kai herännyt uniltaan.
Pienen pojan lumenvalkeat hiukset hapsottavat kauhtuneen, harmaan takin hupun alta. Takin liepeet hipovat maata hänen keveiden askelten viedessä eteenpäin. Pienet henkäykset, jotka hänen kapeilta huuliltaan pakenevat, ovat valkoista, pyörteilevää usvaa ilmassa.
Suuret lumihiutaleet alkavat tippua taivaalta. Ne tanssivat pojat yläpuolella ja laskeutuvat hänen viiman syliinsä sulkeman vartalonsa päälle. Hiljalleen poika muuttuu yhä valkeammaksi, hiljalleen hän katoaa lumeen. Lumihiutaleet ovat hänen valkeita ystäviään, ne ottavat hänet osaksi itseään ja tuovat hänelle turvan.
Pieni, kotoa eksynyt poika kumartuu, hän vilkaisee olkansa yli ja käpertyy ruusupuskan juurelle. Kaikki ruusut ovat kuihtuneet ja pudonneet maahan, peittyneet lumella, mutta piikit ovat tallella. Niin poika istuu piikkien saartamana, omalla pienellä, lumisella pedillään.
Niin hän istuu ja odottaa kevättä.

Oon parin päivän sisällä huomannut, kuinka inspiroivaa muumimusiikki on. Melkeinpä voin sanoa rakastavani näitä kappaleita :-)

Valkoista onnea

Tänään kävelin lumista tietä pitkin metsään kamera mukanani. Tykkään siitä, miltä lumi kuulostaa kengänpohjien alla. Tykkään kävellä lumella mun uusilla kengilläni. Mulla oli hyvä olo tuolla ulkona. Mun pitäisi varmaan mennä sinne useamminkin, en tiennyt, että mulla voisi olla noin kivaa. Siellä oli valoisaa ja mä hengitin. Hengitin sitä ihanaa ilmaa niin paljon, kuin keuhkot vaan jaksoi vetää.

Kävelin siellä, katselin ympärilleni ja hypin kamera käsissä ympäriinsä. Näin eläinten jälkiä muuten koskemattomassa lumessa ja seurasin niitä täynnä uteliaisuutta. Tuntui samalta, kuin joskus pienenä lapsena, kun kävin siellä iskän kanssa. Tuli joku sellainen tunne, niin kuin joku muisto, mitä en kuitenkaan oikein muistanut. Kurkistelin joidenkin lasten hiekkarinteen sisään kaivamaan majaan ja kuvittelin sen olevan jonkun tosi pelottavan villieläimen pesä. Kuvittelin, miten se eläin tulisi vihaisena pesästään ja juoksisin sitä pakoon kuin joku elokuvan sankari. Eläydyin näihin kuvitelmiin niin sydämellä, että housutkin oli sen pesän sisäänkäynniltä lähtiessä ihan lumessa. Unohduin sinne metsään niin pitkäksi aikaa, että iskä soitti kotiin syömään. Pakkanen pisteli sormissa ja varpaissa, mutta olisin voinut jäädä sinne vielä pitkäksi aikaa. 

Mulla oli hyvä olo.

Pimeys

Huone on pimeä ja minua pelottaa. Pelkään pimeää, pelkään sitä, etten näe kavojasi. Sinä olet vain musta hahmo, niin suuri ja niin pelottava. Istut minun vieressäni, tilaan välissämme mahtuisi kuiskaus.
Kosketat minua niin hiljaa, etten tunne sinua. Se tuntuu pahalta, minä pelkään sitä. Sormenpääsi hädin tuskin hipovat minua. Ja silti äkkiä tuntuu, kuin ne kaivautuisivat ihoni alle ja repisivät punaisen lihani kappaleiksi. Kuin vuotaisin verta, joka on vain sinulle näkymätöntä.
Puhut niin kovaa, että haluan tukkia korvani. Haluan menettää kykyni kuulla, haluan menettää kaiken sen, mikä pitää minut kahlittuna sinuun. Sanat, joita lausut kuulostavat niin vääriltä korviini.
Minä värisen kun kosketat minua, kun puhut minulle. Minun on paha olla, minua itkettää ja pelottaa.
"Lopeta", kuiskaukseni on niin hiljainen, että sinun olisi mahdotonta kuulla sitä. Koskaan et saa tietää, sillä minä en kerro sinulle.
On niin pimeää.
Pimeys nielee minut, tai ehkä se oletkin sinä. Ehkä sinä oletkin Pimeys, tai olette yhtä. Sinä olet yhä lähempänä, ja niin on myös pimeys.
Suutelet minua hyvästiksi, maistut myrkyltä. Maistut ihanalta, makusi täyteläisyys on petollista. Sinun kyntesi raapivat minut rikki, kun pidät minusta kiinni. Kuorit epäluulot pois minusta, saat minut uskomaan kaikkiin niihin valheisiin, jotka tulet lausumaan.
Sinä nouset ja lähdet, mutta pimeys jää.
Se ei ikinä jätä minua.

Pieni valo rakoilevassa pimeydessä

Vedän paksua, harmaata takkia päälleni eteisessä ja katson häilyvää peilikuvaani. Näytän oudolta. Oikeasti, en näytä miltään. En kai ole mitään.
Avaan oven ja astun maassa makaavalle ohuelle lumipeitteelle. Mustien varsitennareideni paksut pohjat narahtelevat pakkasen kiteyttämässä lumessa. Minua palelee jo parin ensimmäisen askeleen jälkeen. Mietin, voisinko vielä kääntyä kotiin.
Ei, en halua edes kääntyä katsomaan ovelle. Olen väsynyt siihen harmaaseen oveen, ja siihen, kuinka harmaalta maailma näyttää noiden likaisten, harmaiden seinien sisäpuolella. Ulkona on niin valoisaa, niin kirkasta, että valo häikäisee silmiäni.
Pysäytän askeleeni saapuessani bussipysäkille. Puhallan ilmaan haaleaa höyryä, katson kuinka se katoaa ilmaan odottaessani bussia. Odottaessani muutosta.
Vihrein kuvioin kirjailtu bussi pysähtyy eteeni. Kauhtuneeseen anorakkiin pukeutunut kuski katsoo minua laiskasti kaivaessani taskustani rahaa. Minä inhotan jopa häntä, vanhaa, minulle täysin vierasta miestä. Minä pelkään sitä katsetta, pelkään, etten koskaan kelpaa.
Maksan hänelle bussilippuni ja käännyn kannoillani. Horjahdan, kun bussi lähtee liikkeelle.
Kävelen hitaasti käytävää pitkin ottaen penkkien selkänojista tukea. Minua huimaa, tuntuu, että olen niin vieraassa paikassa, tuntuu, että olen kaukana kotoa. Vaikka olen vasta muutaman sadan metrin päässä.
Bussi on melkein tyhjä, olen vapautunut siitä. Näen vain yhden ihmisen istuvan bussin takaosassa.
Katseeni kohtaa sen ihmisen kanssa. Hän on nuori poika, ehkä minun ikäiseni. Hänen otsansa on paksun, syvälle päähän vedetyn villapipon peitossa. Hän hymyilee minulle.
Käännän katseeni maahan ja käyn istumaan käytävän puoleiselle, vihreällä verhoillulle istuimelle. Nojaan pääni selkänojaan ja suljen silmäni.
Hätkähdän kuullessani äänen lähelläni.
- Kuka sä olet, mikä sun nimi on? äsken minua hymyillen katsonut poika kysyy muutamaa penkkiä taempaa.
Kuka minä olen? Olen pieni ihminen, olen pieni ja särkyvä. Olen ohuinta lasia, saatan särkyä sadepisaran kosketuksesta. Mikä on nimeni? Luulen, että minun nimeni on Tiedottomuus. Tai ehkä minä en ole löytänyt nimeäni vielä, ehkä se odottaa minua jossain.
- Mä olen Säde, vastaan hiljaa.
Pojan myrskynharmaat silmät kirkastuvat kertoessani nimeni.
- Säde, niin kuin auringosta hehkuva valo. Mä pidän siitä nimestä, hän hymyilee.
Katson häntä hetken, ja käännän taas katseeni maahan.
- Mun nimi on Tatu, poika sanoo, kuin olisin kysynyt hänen nimeään.
Nyökkään hiljaa. Miksi hän puhuu minulle, hänen hahmonsa on niin kiinteä, ja minusta näkee läpi. Minä olen niin ohutta lasia, että pieneksi, kurttuiseksi kasaksi käpristynyt sydämenikin on kaikkien nähtävillä. Miksi niin terve ja kiinteä ihminen haluaisi puhua minulle?
- Minne sä olet menossa? Tatu kysyy minulta ja kävelee nyt käytävää pitkin, tulee viereeni.
Siirryn ikkunan puoleiselle istuimelle ja päästän hänet istumaan aivan lähelle minua. Hänen kylkensä on kiinni minun kyljessäni. Tiedostan nyt jokaisen henkäykseni, tiedostan, kuinka vaikeaa hengittäminen voi olla.
- Tuonne vaan, vastaan epämääräisesti.
Sillä enhän minä tiedä, minne olen menossa. Pois kotoa, sen tiedän varmasti. Saatan jopa eksyä, saatana kadota iäksi.
Tatu kurtistaa kulmiaan minulle.
- Haluatko sä seuraa? hän kysyy.
Katson häntä silmiin. Hänen harmaat silmänsä ovat täynnä lämpöä. Se saa minut pelkäämään.
- En, vastaan lyhyesti.
Tiedostan sen, kuinka kylmältä kuulostan. En osaa tehdä asialle mitään.
Bussi pysähtyy pienelle, särkyvän jään pinnoittamalle bussipysäkille. Astun ulos bussista horjahtaen. Tatu tulee perässäni, hän ottaa minua hartiasta kiinni, etten kaadu. Katson häntä silmiin hetken.
- No, hei sitten, hän sanoo hieman pettyneen kuuloisena ja lähtee kävelemään tietä pitkin.
Katson hänen nahkaisella takilla peitettyä selkäänsä. Mietin, minne hän on menossa. Minun olisi kai pitänyt kysyä.
Käyn istumaan bussipysäkin penkille. Hartiani painuvat kasaan, kun tärisen kylmästä.
Missä minä olen?
Kyynel valuu poskelleni. Tuntuu, kuin kyyneleeni voisivat jäätyä kiinni kasvoihini, minulla on niin kylmä. Itken siinä hiljaa, itken niin pitkään, että katseeni sumentuu pelkäksi mustaksi sumuksi. Olen niin eksyksissä.
Katulamput syttyvät, ja minä itken edelleen. Ilta saapuu, auringon tuoma valo on jo kadonnut. Pimeys tulee ja peittelee minut mustan viittansa alle. Pimeyden toverit, mustat korpit istuvat päälleni ja nokkivat minua terävillä nokillaan. Painun kasaan niiden painon alla.
Korppien punaiset silmät kiiluvat pimeydessä, niiden katseet ovat täynnä myrkkyä. Ne syövyttävät minun pienen, haalean ruumiini, ne saavat viimeisetkin palaset minusta irtoamaan.
Minä haluan kotiin.
Korpit laskevat siipensä ylleni, niiden mustat höyhenet karisevat minun päälleni. Höyhenet tukkivat silmäni ja korvani, olen sokea, olen kuuro. En kuule enää muuta, kuin korppien matalan, tuskan tukahduttaman huudon.
Painan pienet, kylmän lamaannuttamat käteni silmilleni, painan kynteni kasvojeni ihoon. Haluan repiä silmäni päästäni, en halua nähdä niitä mustia höyheniä enää.
Kyyneleet valuvat pitkin kaulaani ja minä tärisen.
Tunnen, kuinka jokin laskeutuu viereeni, tunnen, kuinka lämmin käsi kietoutuu hartiani ympäri.
- Säde, katso muhun päin, kuulen Tatun äänen rauhallisena vieressäni.
Käännän kasvoni häneen päin pelästyneenä, katson häntä anoen. Jäiset kyyneleet valuvat kasvoillani, kun uppoan hänen harmaisiin silmiinsä.
Hänen sormensa hiipivät pitkin käsivarttani, kun painaudun lähemmäs hänen vartaloaan.
- Mä pelkään, kuiskaan.
- Ei täällä oo mitään pelättävää, hän vastaa hiljaa.
- Mä oon niin eksyksissä, pakotan sanat suustani vaivoin.
Tatun käsi on tiukasti minun ympärilläni, hänen vartalonsa on lähellä minun vartaloani. Tunnen hänen jokaisen henkäyksensä vasten poskeani pitäessäni päätäni hänen rintaansa painettuna. Hän vie toisen kätensä hiuksiini ja silittää niitä hiljaa.
- Sä löydät itsesi vielä, mä lupaan sen, hän sanoo.
Kyyneleeni kastelevat hänen avonaisen takin liepeiden välistä näkyvän paitansa.
- Sä olet auringon Säde, sä olet pienenpieni valo, jonka matka on vielä tuntematon. Sä olet matkalla tulevaan, sä matkaat eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus sä saatat himmetä, sun valo saattaa sammua kokonaan. Mutta aina sä sytyt uudelleen, aina sä heräät uudelleen eloon. Jokainen päivä on sulle uusi matka, osa sitä suurta matkaa, jonka muodostaa sun koko elämä. Kyllä sä löydät itsesi vielä, kun vain jaksat yrittää. Kun vain jaksat etsiä sen pienen, sun sisällä loistavan valosi pimeimmälläkin hetkellä.
Käännän katseeni taas Tatuun. Hän katsoo pitkälle, edessä näkyvään metsään. Puiden raoista pilkistelee katulamppujen valoa.
Hän kääntää kasvonsa minuun. Hän hymyilee.
Pysäkin eteen pysähtyy bussi, mutta me emme nouse siihen. Katson, kuinka se lähtee siihen suuntaan, josta minä ja Tatu tulimme.
Katson, kuinka se mennessään pyyhkii pimeyden tieltäni.

Kuiskaus

Olet lähellä. Kylmät huulesi ovat aivan kiinni minun korvassani.
Kuiskauksesi juoksee pitkin korvani pintaa ja putoaa sen sisälle onttona kaikuna.
Se erkanee kahdeksi käärmeeksi, jotka lipuvat raapien minua sisältä.
Niiden sihinä on kuin pistävää huutoa, se iskeytyy vasten sisintäni ja uppoaa sen pehmeyteen. Se upottaa syviä reikiä mieleeni, aukkoja, jotka ovat täynnä pimeyttä.
Käärmeet iskevät hampaansa minuun levittäen myrkkynsä jokaiseen sisälläni elävään ajatukseen sinusta.
Ne luopuvat elämästään myrkyn myötä hajoten karkeaksi hiekaksi, hiekka hiipii sisälläni hiertäen.
Hiljalleen käärmeiden myrkky syövyttää minut kasaan, minä sulan kiinni valheeseen, joka käärmeiden kantamana sisälleni saapui.
Jokainen sana sinulta puhaltaa mustaa hiekkaa edemmäs, siirtäen kivien raapivan tuskan tulevaisuuteen.
Kipu ei koskaan katoa, se nojailee oveen jonka seuraavaksi avaan, se odottaa minua saapuvaksi.
Ja kun sisälläni vaeltava kuiskaus viimein katoaa, olet sinä jo poissa.

Pieni prinsessa

Pieni tyttö istuu pitsiverhoin ympäröidyn ikkunan äärellä, sadetta katsellen. Hän nyrpistää nenäänsä taivaalta harmaana tippuvalle sateelle. Sade on aivan typerää. Aivan typerää, että hänen kaltaisensa prinsessa joutuu sietämään semmoista! Hän katsoo ikkunasta, kuinka vanhat ihmiset kävelevät ulkona värikkäin kuvioin koristeltujen sateenvarjojensa kanssa. Hekin ovat aivan typeriä. Miksi kukaan haluaisi kastella itsensä sateessa? Ainoa selitys asialle on, että ne ihmiset ovat typeriä.
Tyttö nousee ylös vaaleanpunaisella verhotulta tuoliltaan ja siloittelee ryppyjä hameestaan. Hän puuskahtaa itsepäisille rypyille turhautuneena. Typerät rypyt.
Hän kävelee peilin eteen ja väläyttää peilikuvalleen puhtaanvalkoista hymyään. Hän harjaa pitkiä, kullankeltaisia hiuksiaan, hän pyörähtää peilin edessä ja katsoo itseään tyytyväisenä. Hän on oman elämäsä prinsessa. Kaikkien yläpuolella, ja ei kenenkään määrättävissä.
Kun prinsessa viimein kyllästyy peilikuvansa ihailuun, hän kävelee takaisin ikkunan ääreen. Aurinko on tullut esiin. Viimeinkin, prinsessa miettii, viimeinkin se tapahtui mitä minä halusin.
Hän juoksee alakertaan, äitinsä luo. Hän hengästyy juostessaan portaita, hänen pieni vartalonsa on kaikkien hänen syömiensä makeisten pyörtämä. Mutta prinsessa on ansainnut kaikki ne makeiset ja kaiken sen hyvän, häneltä ei ole syytä ottaa mitään pois. Onhan hän sentään prinsessa.
Prinsessa juoksee äitinsä luo ja innostukseltaan törmää häneen, painautuu äitinsä syliin.
-Äiti äiti, mennään kauppaan, sade loppui, minä haluan kauppaan, nyt heti!
Äidillä on työt kesken. Hän pudistaa päätään, hän silittää pienen tyttönsä hiuksia ja suukottaa hänen otsaansa.
-Äiti minä haluan!
Ja niin äiti nousee tuolistaan, vetää mustan, pitkän takin päällensä ja lähtee tyttärensä kanssa ulos. Hän sulkee heidän suuren talonsa oven ja peittää huokauksensa taloon jäävään pimeyteen.
Prinsessa roikkuu äitinsä kädessä ja katsoo auringonsäteitä heijastavia vesilätäkköjä inhoten. Ne ovat inhottavan märkiä ja kylmiä, eivätkä hänen kauniit kenkänsä saa kastua niissä. Hän hyppii niiden yli vaivoin lyhyillä jaloillaan. Pisarakin sitä likaista vettä hänen kengilleen, ja hän alkaisi itkeä.
Vastaan tulee perhe, jonka lapsilla on sadevaatteet päällä. Prinsessa katsoo heitä. He ovat rumia, prinsessa nauraa heille ivallisesti. He katsovat häntä ja hänen naurunsa tulvii hänen huuliltaan narisevana kaikuna. He piiloutuvat vanhempiensa selkien taakse. He ovat niin pieniä ja häilyväisiä, he ovat niin pelokkaita. Niin pieniä verrattuna häneen. Hän on heidän kaikkien yläpuolella.
Äiti ja hänen tyttärensä, he kävelevät kaupan suurista liukuovista sisään. Prinsessa juoksee hyllyjen välissä ja tiputtelee tavaroita maahan. Hän peittää naurunsa kämmenensä taakse piilouduttuaan hyllyn taakse katsomaan, kuinka myyjä käy nostamassa takaisin kaikki hänen tiputtamansa tavarat.
Hän suuntaa pienten, lyhyiden jalkojensa painavat askeleet makeishyllylle, hän nousee varpailleen ja kurottautuu poimimaan ylimmältä hyllyltä suurimman tikkukaramellin. Taas hän juoksee äitinsä luo ja painautuu tämän syliin anoen.
-Äiti saanhan minä tämän, saanhan?
Äiti katsoo tytärtään väsyneenä.
-Äiti saanhan minä?
He kävelevät kassajonoon. Prinsessa tuuppaa edessään olevaa keski-ikäistä miestä saaden ostokset tippumaan miehen käsistä. Hän päästää suustaan pienen, huvittuneen naurahduksen ja pujahtaa miehen eteen jonossa. Hän katsoo tyytyväisenä, kuinka hänen tikkukaramellinsa liukuu ostoshihnalla. Äiti maksaa karamellin ja prinsessa nappaa sen hihnalta kiittämättä. Hän juoksee iloisena ulos kaupasta, juoksee tietä pitkin uusi tikkukaramelli kädessään.
Hän puristaa tikkukaramellia pulleilla käsillään.
Niin hän puristaa pienissä käsissään koko maailmankaikkeutta.

---

Pieni prinsessa. Se olen minä, se olet sinä. Se olemme me kaikki.

Kaikissa meissä on tuo samainen pieni prinsessa, kaikkien meidän pitää olla sitä. 

Ei tietenkään noissa määrissä, tää on erittäin kärjistettyä :-) Mutta kaikkien meidän pitää joskus muistaa ajatella vain sitä omaa mielihyvää, eikä aina pelkästään sitä, mitä aiheutetaan muille. Itsestään pitää muistaa välittää yhtä paljon, kuin välittää muista. Koska ilman sitä me ei pysytä elossa.

Ja kaikilla meillä on se joku, joka haluaa että me eletään täysillä. 

The birth

Oon tosiaan jo pitkään miettinyt bloggaamisen aloittamista. Tuntuu, että tarvin jonkun paikan minne voin lisätä kirjotuksia ja piirustuksia, jotka ei oo niin valmiita, tai laadukkaita. Blogi tuntuu siihen sopivimmalta vaihtoehdolta, joten katotaan mitä tästä tulee :-)

Oon siis 15-vuotias tyttö täältä Kouvolasta ja vietän suurimman osan vapaa-ajastani piirtämällä ja kirjottamalla. Harrastan myös ryhmätanssia pari kertaa viikossa.

Tänne tuun lisäämään novelleja, runoja ja piirustuksia. Ja varmaankin kerron myös mun elämästä ja lisäilen vähän siihen liittyviä kuvia :-)

Ja tää on todellakin mulle ihan uus juttu, joten jos jollain on jotain vinkkejä tai ehdoduksia niin kuulen ihan mielelläni!