torstai 27. joulukuuta 2012

Hänen syytään


Istun pienessä, pölyisessä huoneessani, hengitän pölyistä ilmaa pieniin runneltuihin keuhkoihini. Matala, vanhasta puusta hiottu pöytä on katettu. Pitsisen koristepöytäliinan päällä on kaksi tyhjää teekuppia, kaksi tyhjää lautasta, pienet pölyyntyneet lusikat ja kierteisin kukkakuvioin koristeltu pieni teepannu. Pöydän ääressä on kaksi pienenpientä tuolia. Toisella istun minä, pitkät hiirenharmaat hiukset kasvoilla laineillen. Minua vastapäätä, juuri ja juuri tuolille mahtuen istuu Aarni. Katson hänen rispaantuneita korviaan ja niitä ruskeita nappisilmiä, jotka lävistävät minut nyt katseellaan.
- Ottaisitteko teetä, herra Aarni? kysyn kohteliaasti ja kohotan teepannua valkoisessa kädessäni.
Aarni katsoo minua ruskeilla silmillään. Hänen päänsä nytkähtää hassusti, se tarkoittaa "kyllä". Väläytän hänelle onnellisinta hymyäni ja kaadan näkymätöntä teetä hänen kuppiinsa. Katson, miten Aarni kohottaa kupin suulleen. Heilutan pieniä jalkojani pöydän alla iloisesti ja katson ikkunasta ulos. Taivas on harmaa.
Räpäytän silmiäni. Tunnen, miten jalkani osuu pöydän alla johonkin pehmeään. Tuntuu, kuin hetken ajaksi koko maailma pysähtyisi. Henkäisen nopeasti pölyistä ilmaa keuhkoihini. Äänet supistuvat yhteen. Ja hetkessä ne räjähtävät auki. Kuulen särkyvän posliinin äänen korvissani satakertaisena.
Käännän kasvoni pois ikkunasta. Aarni makaa lattialla särkynyt teekuppi vieressään. Hän hymyilee. Vieläkin hän hymyilee, se ilkimys hymyilee vieläkin. Se ilkimys.
- Mitä vittua sä olet taas tehnyt? huudan raivoissani.
Nousen ja kaadan tuolin altani. Kolahdus kuuluu varmasti alakertaan. Tiputtaudun polvilleni Aarnin yläpuolelle. Polviini särkee. Se on kaikki sen ilkimyksen syytä. 
Kylmä hikipisara valuu ohimoltani kun katson Aarnin hymyileviä kasvoja.
- Susta ei oo koskaan mitään muuta kuin harmia, sanon iskiessäni nyrkkini Aarnin pehmeään vatsaan.
Vieläkin hän hymyilee. Se iloinen virne on pinttynyt hänen kasvoihinsa. Inhoan sitä. Inhoan koko otusta. Haluan, että hän anelee minulta armoa. Haluan kuulla hänen itkunsa, hänen surkean huutonsa. Haluan nähdä suurten kyyneleiden valuvan hänen särkyneillä kasvoillaan. Isken nyrkkini lattiaan Aarnin kasvojen vieressä niin kovaa, että rystyseni rasahtavat, kuin nivelet olisivat katkoutuneet. Sormistani katoaa hetkessä tunto.
Kumarrun lähelle hänen kasvojaan, tunnen hänen pehmeän karvansa vasten poskeani. Korvani on aivan lähellä hänen pientä kuonoaan. Sitä säälittävän pientä suuta. Hän naurahtaa.
- Mikä naurattaa, kuiskaan hänen korvaansa hiljaa.
Kuulen äidin askeleet portaissa, tiedän hänen kuulleen minut. Aarni hymyilee minulle. "Kiinni jäit", se nauraa ivaten. 
- Mikä naurattaa, huudan.
Äiti avaa oven ja lopetan Aarnin ravistelun. Käännän kasvoni äitiin päin hiukset kasvoilla roikkuen ja nousen ylös. Katson häntä mustilla silmilläni, joiden palo on sammunut jättäen jälkeensä vain läpinäkyvän tyhjyyden. Äiti vilkaisee maassa makaavaa Aarnia ja siirtää nopeasti pelästyneen katseensa minuun.
Äiti tarttuu ohueen ranteeseeni ja vetää minut portaita alas. Hän ei anna minun laittaa edes kenkiä pieniin jalkoihini, vaan raahaa suoraan ulos ja autoon. Terävät kivet uppoavat paljaisiin jalkoihini saaden ne verestämään. Äiti lähtee ajamaan ennen kuin saan turvavyötänikään kiinni. Tiedän, minne hän minua vie. Minua pelottaa.
Näen auton ikkunasta sen suuren valkoisen rakennuksen, missä olen monet kerrat käynyt. Silmissäni valkoiset kiviseinät ovat mustaa kalliota, se raapii ihon verille sitä koskiessa, se tahraa valkoisen ihon mustalla myrkyllään. Äidin luiset sormet ovat vieläkin puristuneet tiukasti ranteeni ympärille hänen raahatessa minut suuresta mustasta ovesta sisään. Rimpuilen koittaen vastustaa häntä ja tuntuu, kuin raajoissani ei enää kiertäisi veri. Kävelemme pitkin mustia, pimeitä käytäviä. Mustat seinät kutsuvat minua syliinsä, ne haluavat imeä minut sisäänsä ja vangita sinne ikuisiksi ajoiksi. Paljaat jalkani liukastelevat lattialla äidin repiessä minua käytävää eteenpäin.
Seisomme sen oven edessä. Se irvistää minulle, se avaa suunsa paljastaen miljoonat hampaansa. Ohut kuolavana valuu sen suupielestä äidin tarttuessa sen kahvaan. 
Tule vaan
Tule ja syön sinut
Henkäisen nopeasti. Pääni nytkähtää vähän ja kun räpäytän silmiäni, on se musta suu poissa. 
Psykiatrinen sairaanhoitaja, ovessa lukee.
Astumme sisään ja hän käännähtää meihin päin. Se keski-ikäinen nainen lyhyillä ruskeilla hiuksilla, ohutsankaiset silmälasit terävällä nenällään valuen. Hän astuu lähemmäs ja katsoo minuun. Hän katsoo minun paljaita jalkojani, minun sotkuisia hiuksiani, särkynyttä hahmoani seisomassa siinä vailla turvaa.
- Hänen on jäätävä tänne, äiti sanoo hiljaa.
Nainen kääntää katseensa äitiin hitaasti.
- Hetkeksi ainakin, minä en kestä enää, se on vain nalle, helvetti se on vain nalle mille tuo tyttö raivoaa, äiti huutaa.
Minut viedään pieneen huoneeseen. Siellä on sänky ja kaappi, ohuet, harmaat verhot roikkuvat ikkunoissa elottomina. Haluan repiä ne alas.
- Haluatko, että tuon sinulle jotain kotoa, kulta? äiti kysyy ja hymyilee minulle ovelta.
Hän näyttää niin surulliselta.
- Haluan Aarnin, vastaan.
Istun uudella, väliaikaisella sängylläni. En halua tietää, kuka siinä on viimeksi nukkunut, kenen varjoa minä kiusaan. Kenen varjo vieressäni istuukaan, kenen varjo minun ihoani raapii.
Näen, miten huoneeni pieni, valkoinen ovi avautuu ja äiti astuu sisään. Aarni on hänen sylissään. Aarni hymyilee minulle. 
- Haen sinut parin päivän päästä kotiin, kulta, äiti lupaa.
Hän suukottaa minua otsalle ja lähtee katsomatta taakseen. Hän sulkee oven perässään. Aarni istuu vieressäni. Seinät kallistuvat minuun päin. Tärisen.
Otan Aarnin lähelle itseäni ja halaan häntä, kun valot sammuvat. Lamput räjähtävät rikki ja pimeys vyöryy ylitseni. Seinät ovat kadonneet ja on vain pimeä tyhjyys. Vaimea nauru kaikuu päässäni, kun mustat pyörteet tanssivat ympärilläni. Ne imevät minut sisäänsä. Sänkyni on kutistunut pieneksi veneeksi, joka pyörii mustissa aalloissa. Minä hukun aaltojen mustuuteen pitäessäni kiinni Aarnista viimeisillä voimillani.
Herään, kun minulle tuodaan huoneeseeni ruokaa. He käskevät syömään, he käskevät syömään koko lautasen tyhjäksi. He eivät tee koskaan mitään muuta, kuin kertovat mitä minun pitäisi tehdä.
Aarni on tippunut lattialle. Katson häntä, katson syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä.
- Se on sun syytä, että mä oon täällä, tajuutko? kysyn.
Aarni vain hymyilee minulle.
- Se on kaikki sun syytä, etkö sä jo vittu tajuu? huudan niin kovaa, että joku on varmasti kuullut.
Nousen ylös sängyltä ja juoksen ikkunan luo. Katson Aarnia olkani yli, katson, että hän makaa kiltisti paikallaan. Vedän ikkunan metalliset haat ylös ja avaan ikkunan. Käyn istumaan ikkunalaudalle. Tuuli puhaltaa ulkoa kasvoihini, se tuo vapauden tuoksun. Vedän keuhkoni täyteen sitä tuoksua. Suljen silmäni ja nojaudun eteen.
Tunnen pienen kosketuksen selässäni. Käännän pääni pelästyneenä. Aarni hymyilee minulle, hän hymyilee minulle ikkunan ääressä. 
Se ilkimys
Äkkiä maa allani katoaa. Tipun alas. Minä kuolen. Se on hänen syytään.
Saan ikkunalaudasta kiinni. Nostan katseeni nopeasti. Katson huoneeseeni. 
Aarni makaa siinä, mihin hänet jätin.
Juuri siinä, mihin hänet jätinkin.
Henkäisen. Otteeni ikkunalaudasta irtoaa. Katson, miten Aarni hymyilee minulle.
- Heippa Aarni, kuiskaan.
Ääneni on pelkkä inahdus. Putoan.

5 kommenttia:

  1. Ihanan erilainen, mielenkiintoinen näkökulma. Salaperäinen. Pidän siitä!

    VastaaPoista
  2. kirjotat ihan älyttömän koskettavasti ja jotenki tosi aidosti <3 ja nää kaikki sun tekstit on vaa jotain ihan muuta, oot mahtava!

    VastaaPoista
  3. ja ainiin, sitten _kun_ joskus kirjotat kirjan niin maksan aika mitä vaan että voin lukea sen c:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aaa kiitos kiitos kiitos ihana♥ ehkä imartelevin kommentti mitä oon koskaan saanut :-)

      Poista