Valkoista onnea

Tänään kävelin lumista tietä pitkin metsään kamera mukanani. Tykkään siitä, miltä lumi kuulostaa kengänpohjien alla. Tykkään kävellä lumella mun uusilla kengilläni. Mulla oli hyvä olo tuolla ulkona. Mun pitäisi varmaan mennä sinne useamminkin, en tiennyt, että mulla voisi olla noin kivaa. Siellä oli valoisaa ja mä hengitin. Hengitin sitä ihanaa ilmaa niin paljon, kuin keuhkot vaan jaksoi vetää.

Kävelin siellä, katselin ympärilleni ja hypin kamera käsissä ympäriinsä. Näin eläinten jälkiä muuten koskemattomassa lumessa ja seurasin niitä täynnä uteliaisuutta. Tuntui samalta, kuin joskus pienenä lapsena, kun kävin siellä iskän kanssa. Tuli joku sellainen tunne, niin kuin joku muisto, mitä en kuitenkaan oikein muistanut. Kurkistelin joidenkin lasten hiekkarinteen sisään kaivamaan majaan ja kuvittelin sen olevan jonkun tosi pelottavan villieläimen pesä. Kuvittelin, miten se eläin tulisi vihaisena pesästään ja juoksisin sitä pakoon kuin joku elokuvan sankari. Eläydyin näihin kuvitelmiin niin sydämellä, että housutkin oli sen pesän sisäänkäynniltä lähtiessä ihan lumessa. Unohduin sinne metsään niin pitkäksi aikaa, että iskä soitti kotiin syömään. Pakkanen pisteli sormissa ja varpaissa, mutta olisin voinut jäädä sinne vielä pitkäksi aikaa. 

Mulla oli hyvä olo.