Onnenpäiviä

Takapihalla paistaa aurinko

neliapiloja vieretysten, se on kai ironiaa pahimmillaan

sillä minun onnenpäiväni ei ole tänään eikä pitkään aikaan

Onnenpäiviä oli joskus eilisessä

huoneessasi, autossasi, kellarissa ja joen rannalla

katseet kohtasivat ja hymyiltiin, kaikki oli kaunista

Pelkään käveleväni teitä vastaan

neliapiloja hiuksissanne, eläväinen pilke silmissänne

kuihdun kasaan polttavan aurinkonne alla

Ihmisjätettä asfaltilla

Silmänräpäyksen mittainen rysähdys

vääntynyttä muovia, savua kasvoja vasten

ovi ei aukea, eihän sen pitäisikään

päästäkää pakoon, jättäkää tukehtumaan

pelko siitä, että satutin taas viattomia

sisälmykset kääntyvät sadalle solmulle, enkä usko niiden aukeavan koskaan

anteeksipyyntö ei riitä, minä en anna anteeksi ikinä

henki ei kulje, rakennan tukehduttavan kalvon maailman ja minun väliin

inhosta, vihasta, pelosta ja häpeästä

Ja ihmiset kysyvät, että onko minulla kaikki hyvin

vilpittömästi en ymmärrä

miten jostakin

näin pahasta

voi olla huolissaan

Päiväunia

Kellun tilattomuudessa

on vain mustaa ja tyhjää, väritöntä sumua silmät peittäen

ympärilleni en näe, enkä haluakaan katsoa

olen ajatellut pääni puhki ei mitään

laskenut katon laudat kymmenesti vieläkään niiden määrää muistamatta

eläväisyys on riippuvainen jostakin, mitä en löydä itsestäni

mistään ei saa kiinni, maailma pelottaa kuolemanhimossakin

minä en elä