keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Perfection























Hey, I think I've seen your face before
your look is so familiar.
You make me get high
Oh, I think I'll never get rid of this smile.






















I remember those eyes you're hiding now
but
Umm, would you let me know your name?
























I think I know you
I remember who you are.
God, you're so perfect
you're too perfect for me.
And actually,
yeah
you know that too.



keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Pimeys



Huone on pimeä ja minua pelottaa. Pelkään pimeää, pelkään sitä, etten näe kavojasi. Sinä olet vain musta hahmo, niin suuri ja niin pelottava. Istut minun vieressäni, tilaan välissämme mahtuisi kuiskaus.
Kosketat minua niin hiljaa, etten tunne sinua. Se tuntuu pahalta, minä pelkään sitä. Sormenpääsi hädin tuskin hipovat minua. Ja silti äkkiä tuntuu, kuin ne kaivautuisivat ihoni alle ja repisivät punaisen lihani kappaleiksi. Kuin vuotaisin verta, joka on vain sinulle näkymätöntä.
Puhut niin kovaa, että haluan tukkia korvani. Haluan menettää kykyni kuulla, haluan menettää kaiken sen, mikä pitää minut kahlittuna sinuun. Sanat, joita lausut kuulostavat niin vääriltä korviini.
Minä värisen kun kosketat minua, kun puhut minulle. Minun on paha olla, minua itkettää ja pelottaa.
"Lopeta", kuiskaukseni on niin hiljainen, että sinun olisi mahdotonta kuulla sitä. Koskaan et saa tietää, sillä minä en kerro sinulle.
On niin pimeää.
Pimeys nielee minut, tai ehkä se oletkin sinä. Ehkä sinä oletkin Pimeys, tai olette yhtä. Sinä olet yhä lähempänä, ja niin on myös pimeys.
Suutelet minua hyvästiksi, maistut myrkyltä. Maistut ihanalta, makusi täyteläisyys on petollista. Sinun kyntesi raapivat minut rikki, kun pidät minusta kiinni. Kuorit epäluulot pois minusta, saat minut uskomaan kaikkiin niihin valheisiin, jotka tulet lausumaan.
Sinä nouset ja lähdet, mutta pimeys jää.
Se ei ikinä jätä minua.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Brokenhearted daydream


Just laying down here,
just laying on these blood red roses.
The petals are so sharp,
oh, it hurts so bad.
I'm wearing there excuses,
see, they look like spices.
Please don't touch them,
don't touch me.
You could get hurt,
you could bleed.
I have this wound on the left side of my chest,
right on my little heart.
Who is it,
who is the one who made me break?
Now I'm just laying here,
having this brokenhearted daydream.



perjantai 9. marraskuuta 2012

Pieni valo rakoilevassa pimeydessä


Vedän paksua, harmaata takkia päälleni eteisessä ja katson häilyvää peilikuvaani. Näytän oudolta. Oikeasti, en näytä miltään. En kai ole mitään.
Avaan oven ja astun maassa makaavalle ohuelle lumipeitteelle. Mustien varsitennareideni paksut pohjat narahtelevat pakkasen kiteyttämässä lumessa. Minua palelee jo parin ensimmäisen askeleen jälkeen. Mietin, voisinko vielä kääntyä kotiin.
Ei, en halua edes kääntyä katsomaan ovelle. Olen väsynyt siihen harmaaseen oveen, ja siihen, kuinka harmaalta maailma näyttää noiden likaisten, harmaiden seinien sisäpuolella. Ulkona on niin valoisaa, niin kirkasta, että valo häikäisee silmiäni.
Pysäytän askeleeni saapuessani bussipysäkille. Puhallan ilmaan haaleaa höyryä, katson kuinka se katoaa ilmaan odottaessani bussia. Odottaessani muutosta.
Vihrein kuvioin kirjailtu bussi pysähtyy eteeni. Kauhtuneeseen anorakkiin pukeutunut kuski katsoo minua laiskasti kaivaessani taskustani rahaa. Minä inhotan jopa häntä, vanhaa, minulle täysin vierasta miestä. Minä pelkään sitä katsetta, pelkään, etten koskaan kelpaa.
Maksan hänelle bussilippuni ja käännyn kannoillani. Horjahdan, kun bussi lähtee liikkeelle.
Kävelen hitaasti käytävää pitkin ottaen penkkien selkänojista tukea. Minua huimaa, tuntuu, että olen niin vieraassa paikassa, tuntuu, että olen kaukana kotoa. Vaikka olen vasta muutaman sadan metrin päässä.
Bussi on melkein tyhjä, olen vapautunut siitä. Näen vain yhden ihmisen istuvan bussin takaosassa.
Katseeni kohtaa sen ihmisen kanssa. Hän on nuori poika, ehkä minun ikäiseni. Hänen otsansa on paksun, syvälle päähän vedetyn villapipon peitossa. Hän hymyilee minulle.
Käännän katseeni maahan ja käyn istumaan käytävän puoleiselle, vihreällä verhoillulle istuimelle. Nojaan pääni selkänojaan ja suljen silmäni.
Hätkähdän kuullessani äänen lähelläni.
- Kuka sä olet, mikä sun nimi on? äsken minua hymyillen katsonut poika kysyy muutamaa penkkiä taempaa.
Kuka minä olen? Olen pieni ihminen, olen pieni ja särkyvä. Olen ohuinta lasia, saatan särkyä sadepisaran kosketuksesta. Mikä on nimeni? Luulen, että minun nimeni on Tiedottomuus. Tai ehkä minä en ole löytänyt nimeäni vielä, ehkä se odottaa minua jossain.
- Mä olen Säde, vastaan hiljaa.
Pojan myrskynharmaat silmät kirkastuvat kertoessani nimeni.
- Säde, niin kuin auringosta hehkuva valo. Mä pidän siitä nimestä, hän hymyilee.
Katson häntä hetken, ja käännän taas katseeni maahan.
- Mun nimi on Tatu, poika sanoo, kuin olisin kysynyt hänen nimeään.
Nyökkään hiljaa. Miksi hän puhuu minulle, hänen hahmonsa on niin kiinteä, ja minusta näkee läpi. Minä olen niin ohutta lasia, että pieneksi, kurttuiseksi kasaksi käpristynyt sydämenikin on kaikkien nähtävillä. Miksi niin terve ja kiinteä ihminen haluaisi puhua minulle?
- Minne sä olet menossa? Tatu kysyy minulta ja kävelee nyt käytävää pitkin, tulee viereeni.
Siirryn ikkunan puoleiselle istuimelle ja päästän hänet istumaan aivan lähelle minua. Hänen kylkensä on kiinni minun kyljessäni. Tiedostan nyt jokaisen henkäykseni, tiedostan, kuinka vaikeaa hengittäminen voi olla.
- Tuonne vaan, vastaan epämääräisesti.
Sillä enhän minä tiedä, minne olen menossa. Pois kotoa, sen tiedän varmasti. Saatan jopa eksyä, saatana kadota iäksi.
Tatu kurtistaa kulmiaan minulle.
- Haluatko sä seuraa? hän kysyy.
Katson häntä silmiin. Hänen harmaat silmänsä ovat täynnä lämpöä. Se saa minut pelkäämään.
- En, vastaan lyhyesti.
Tiedostan sen, kuinka kylmältä kuulostan. En osaa tehdä asialle mitään.
Bussi pysähtyy pienelle, särkyvän jään pinnoittamalle bussipysäkille. Astun ulos bussista horjahtaen. Tatu tulee perässäni, hän ottaa minua hartiasta kiinni, etten kaadu. Katson häntä silmiin hetken.
- No, hei sitten, hän sanoo hieman pettyneen kuuloisena ja lähtee kävelemään tietä pitkin.
Katson hänen nahkaisella takilla peitettyä selkäänsä. Mietin, minne hän on menossa. Minun olisi kai pitänyt kysyä.
Käyn istumaan bussipysäkin penkille. Hartiani painuvat kasaan, kun tärisen kylmästä.
Missä minä olen?
Kyynel valuu poskelleni. Tuntuu, kuin kyyneleeni voisivat jäätyä kiinni kasvoihini, minulla on niin kylmä. Itken siinä hiljaa, itken niin pitkään, että katseeni sumentuu pelkäksi mustaksi sumuksi. Olen niin eksyksissä.
Katulamput syttyvät, ja minä itken edelleen. Ilta saapuu, auringon tuoma valo on jo kadonnut. Pimeys tulee ja peittelee minut mustan viittansa alle. Pimeyden toverit, mustat korpit istuvat päälleni ja nokkivat minua terävillä nokillaan. Painun kasaan niiden painon alla.
Korppien punaiset silmät kiiluvat pimeydessä, niiden katseet ovat täynnä myrkkyä. Ne syövyttävät minun pienen, haalean ruumiini, ne saavat viimeisetkin palaset minusta irtoamaan.
Minä haluan kotiin.
Korpit laskevat siipensä ylleni, niiden mustat höyhenet karisevat minun päälleni. Höyhenet tukkivat silmäni ja korvani, olen sokea, olen kuuro. En kuule enää muuta, kuin korppien matalan, tuskan tukahduttaman huudon.
Painan pienet, kylmän lamaannuttamat käteni silmilleni, painan kynteni kasvojeni ihoon. Haluan repiä silmäni päästäni, en halua nähdä niitä mustia höyheniä enää.
Kyyneleet valuvat pitkin kaulaani ja minä tärisen.
Tunnen, kuinka jokin laskeutuu viereeni, tunnen, kuinka lämmin käsi kietoutuu hartiani ympäri.
- Säde, katso muhun päin, kuulen Tatun äänen rauhallisena vieressäni.
Käännän kasvoni häneen päin pelästyneenä, katson häntä anoen. Jäiset kyyneleet valuvat kasvoillani, kun uppoan hänen harmaisiin silmiinsä.
Hänen sormensa hiipivät pitkin käsivarttani, kun painaudun lähemmäs hänen vartaloaan.
- Mä pelkään, kuiskaan.
- Ei täällä oo mitään pelättävää, hän vastaa hiljaa.
- Mä oon niin eksyksissä, pakotan sanat suustani vaivoin.
Tatun käsi on tiukasti minun ympärilläni, hänen vartalonsa on lähellä minun vartaloani. Tunnen hänen jokaisen henkäyksensä vasten poskeani pitäessäni päätäni hänen rintaansa painettuna. Hän vie toisen kätensä hiuksiini ja silittää niitä hiljaa.
- Sä löydät itsesi vielä, mä lupaan sen, hän sanoo.
Kyyneleeni kastelevat hänen avonaisen takin liepeiden välistä näkyvän paitansa.
- Sä olet auringon Säde, sä olet pienenpieni valo, jonka matka on vielä tuntematon. Sä olet matkalla tulevaan, sä matkaat eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus sä saatat himmetä, sun valo saattaa sammua kokonaan. Mutta aina sä sytyt uudelleen, aina sä heräät uudelleen eloon. Jokainen päivä on sulle uusi matka, osa sitä suurta matkaa, jonka muodostaa sun koko elämä. Kyllä sä löydät itsesi vielä, kun vain jaksat yrittää. Kun vain jaksat etsiä sen pienen, sun sisällä loistavan valosi pimeimmälläkin hetkellä.
Käännän katseeni taas Tatuun. Hän katsoo pitkälle, edessä näkyvään metsään. Puiden raoista pilkistelee katulamppujen valoa.
Hän kääntää kasvonsa minuun. Hän hymyilee.
Pysäkin eteen pysähtyy bussi, mutta me emme nouse siihen. Katson, kuinka se lähtee siihen suuntaan, josta minä ja Tatu tulimme.
Katson, kuinka se mennessään pyyhkii pimeyden tieltäni.

Kuiskaus




Olet lähellä. Kylmät huulesi ovat aivan kiinni minun korvassani.
Kuiskauksesi juoksee pitkin korvani pintaa ja putoaa sen sisälle onttona kaikuna.
Se erkanee kahdeksi käärmeeksi, jotka lipuvat raapien minua sisältä.
Niiden sihinä on kuin pistävää huutoa, se iskeytyy vasten sisintäni ja uppoaa sen pehmeyteen. Se upottaa syviä reikiä mieleeni, aukkoja, jotka ovat täynnä pimeyttä.
Käärmeet iskevät hampaansa minuun levittäen myrkkynsä jokaiseen sisälläni elävään ajatukseen sinusta.
Ne luopuvat elämästään myrkyn myötä hajoten karkeaksi hiekaksi, hiekka hiipii sisälläni hiertäen.
Hiljalleen käärmeiden myrkky syövyttää minut kasaan, minä sulan kiinni valheeseen, joka käärmeiden kantamana sisälleni saapui.
Jokainen sana sinulta puhaltaa mustaa hiekkaa edemmäs, siirtäen kivien raapivan tuskan tulevaisuuteen.
Kipu ei koskaan katoa, se nojailee oveen jonka seuraavaksi avaan, se odottaa minua saapuvaksi.
Ja kun sisälläni vaeltava kuiskaus viimein katoaa, olet sinä jo poissa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Pieni prinsessa



Pieni tyttö istuu pitsiverhoin ympäröidyn ikkunan äärellä, sadetta katsellen. Hän nyrpistää nenäänsä taivaalta harmaana tippuvalle sateelle. Sade on aivan typerää. Aivan typerää, että hänen kaltaisensa prinsessa joutuu sietämään semmoista! Hän katsoo ikkunasta, kuinka vanhat ihmiset kävelevät ulkona värikkäin kuvioin koristeltujen sateenvarjojensa kanssa. Hekin ovat aivan typeriä. Miksi kukaan haluaisi kastella itsensä sateessa? Ainoa selitys asialle on, että ne ihmiset ovat typeriä.
Tyttö nousee ylös vaaleanpunaisella verhotulta tuoliltaan ja siloittelee ryppyjä hameestaan. Hän puuskahtaa itsepäisille rypyille turhautuneena. Typerät rypyt.
Hän kävelee peilin eteen ja väläyttää peilikuvalleen puhtaanvalkoista hymyään. Hän harjaa pitkiä, kullankeltaisia hiuksiaan, hän pyörähtää peilin edessä ja katsoo itseään tyytyväisenä. Hän on oman elämäsä prinsessa. Kaikkien yläpuolella, ja ei kenenkään määrättävissä.
Kun prinsessa viimein kyllästyy peilikuvansa ihailuun, hän kävelee takaisin ikkunan ääreen. Aurinko on tullut esiin. Viimeinkin, prinsessa miettii, viimeinkin se tapahtui mitä minä halusin.
Hän juoksee alakertaan, äitinsä luo. Hän hengästyy juostessaan portaita, hänen pieni vartalonsa on kaikkien hänen syömiensä makeisten pyörtämä. Mutta prinsessa on ansainnut kaikki ne makeiset ja kaiken sen hyvän, häneltä ei ole syytä ottaa mitään pois. Onhan hän sentään prinsessa.
Prinsessa juoksee äitinsä luo ja innostukseltaan törmää häneen, painautuu äitinsä syliin.
-Äiti äiti, mennään kauppaan, sade loppui, minä haluan kauppaan, nyt heti!
Äidillä on työt kesken. Hän pudistaa päätään, hän silittää pienen tyttönsä hiuksia ja suukottaa hänen otsaansa.
-Äiti minä haluan!
Ja niin äiti nousee tuolistaan, vetää mustan, pitkän takin päällensä ja lähtee tyttärensä kanssa ulos. Hän sulkee heidän suuren talonsa oven ja peittää huokauksensa taloon jäävään pimeyteen.
Prinsessa roikkuu äitinsä kädessä ja katsoo auringonsäteitä heijastavia vesilätäkköjä inhoten. Ne ovat inhottavan märkiä ja kylmiä, eivätkä hänen kauniit kenkänsä saa kastua niissä. Hän hyppii niiden yli vaivoin lyhyillä jaloillaan. Pisarakin sitä likaista vettä hänen kengilleen, ja hän alkaisi itkeä.
Vastaan tulee perhe, jonka lapsilla on sadevaatteet päällä. Prinsessa katsoo heitä. He ovat rumia, prinsessa nauraa heille ivallisesti. He katsovat häntä ja hänen naurunsa tulvii hänen huuliltaan narisevana kaikuna. He piiloutuvat vanhempiensa selkien taakse. He ovat niin pieniä ja häilyväisiä, he ovat niin pelokkaita. Niin pieniä verrattuna häneen. Hän on heidän kaikkien yläpuolella.
Äiti ja hänen tyttärensä, he kävelevät kaupan suurista liukuovista sisään. Prinsessa juoksee hyllyjen välissä ja tiputtelee tavaroita maahan. Hän peittää naurunsa kämmenensä taakse piilouduttuaan hyllyn taakse katsomaan, kuinka myyjä käy nostamassa takaisin kaikki hänen tiputtamansa tavarat.
Hän suuntaa pienten, lyhyiden jalkojensa painavat askeleet makeishyllylle, hän nousee varpailleen ja kurottautuu poimimaan ylimmältä hyllyltä suurimman tikkukaramellin. Taas hän juoksee äitinsä luo ja painautuu tämän syliin anoen.
-Äiti saanhan minä tämän, saanhan?
Äiti katsoo tytärtään väsyneenä.
-Äiti saanhan minä?
He kävelevät kassajonoon. Prinsessa tuuppaa edessään olevaa keski-ikäistä miestä saaden ostokset tippumaan miehen käsistä. Hän päästää suustaan pienen, huvittuneen naurahduksen ja pujahtaa miehen eteen jonossa. Hän katsoo tyytyväisenä, kuinka hänen tikkukaramellinsa liukuu ostoshihnalla. Äiti maksaa karamellin ja prinsessa nappaa sen hihnalta kiittämättä. Hän juoksee iloisena ulos kaupasta, juoksee tietä pitkin uusi tikkukaramelli kädessään.
Hän puristaa tikkukaramellia pulleilla käsillään.
Niin hän puristaa pienissä käsissään koko maailmankaikkeutta.

---
Pieni prinsessa. Se olen minä, se olet sinä. Se olemme me kaikki.
Kaikissa meissä on tuo samainen pieni prinsessa, kaikkien meidän pitää olla sitä. 
Ei tietenkään noissa määrissä, tää on erittäin kärjistettyä :-) Mutta kaikkien meidän pitää joskus muistaa ajatella vain sitä omaa mielihyvää, eikä aina pelkästään sitä, mitä aiheutetaan muille. Itsestään pitää muistaa välittää yhtä paljon, kuin välittää muista. Koska ilman sitä me ei pysytä elossa.
Ja kaikilla meillä on se joku, joka haluaa että me eletään täysillä. 

The birth

Oon tosiaan jo pitkään miettinyt bloggaamisen aloittamista. Tuntuu, että tarvin jonkun paikan minne voin lisätä kirjotuksia ja piirustuksia, jotka ei oo niin valmiita, tai laadukkaita. Blogi tuntuu siihen sopivimmalta vaihtoehdolta, joten katotaan mitä tästä tulee :-)

Oon siis 15-vuotias tyttö täältä Kouvolasta ja vietän suurimman osan vapaa-ajastani piirtämällä ja kirjottamalla. Harrastan myös ryhmätanssia pari kertaa viikossa.
Tänne tuun lisäämään novelleja, runoja ja piirustuksia. Ja varmaankin kerron myös mun elämästä ja lisäilen vähän siihen liittyviä kuvia :-)
Ja tää on todellakin mulle ihan uus juttu, joten jos jollain on jotain vinkkejä tai ehdoduksia niin kuulen ihan mielelläni!