Minulla oli päälläni se valkoinen mekko, josta sinä pidit hirveästi. Se myötäili vieläkin vartaloani, vaikka olin laihtunut. Sinä sanoit, että olin riutunut. Sanoit, että olin silti taivaallisen kaunis.
Silloin satoi vettä niin kuin taivas olisi itkenyt kuollutta äitiään. Se teki minut surulliseksi, mutta sinä rakastit sadetta. Halusit viedä minut sinne, tanssia kanssani siellä.
Minä rakastin sinua ja minä tanssin sinun kanssasi sateessa.
Sinä pitelit käsiäsi kaventuneella lantiollani ja keinutit minua lähelläsi. Minua paleli, mutta en kai enää halunnut lähteä. Sinun tanssisi oli niin kaunista. Vaikka sinä et edes osannut tanssia.
Välillä tuntui, etteivät jalkani kantaisi enää, mutta sen ei annettu häiritä. Sinä kuitenkin kantaisit minut, aina. Sadepisarat tuntuivat kuin pieniltä neuloilta paperisella ihollani. Ne veivät tunnon kaikesta muusta, paitsi sinun lämmöstäsi.
Sinun vino hymysi oli minulle kuin huumetta. En saanut silmiäni irti siitä.
Me olimme siellä niin pitkään, että meidän sormemme rypistyivät kuin vanhuksilla. Eivätkä minun paljaat jalkani tunteneet enää edes pikkukivien painautumista niihin. Meidän hengityksemme pyörteili ilmassa huuruna ja sinun hiuksesi roikkuivat märkinä puoliksi silmilläsi.
Ja kaikki oli kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti