Sinulta opin sen, milloin pitää hymyillä, aina
päänsisäiset sodat eivät ole syy itkeä, ne eivät ole oikeita
pyysin pelastusta, muttet sinä ollut koskaan sellaiseen kykeneväinen
ajelehdit itse murtovesissä uimataidottomana
ja minä olin se, joka osoitti rannalta häilyväistä valoa
minä kuvittelin voivani pitää kokonaista elämää käsissäni
tai ainakin kasata sen painon harteilleni
ymmärräthän sinäkin, että meidän välillämme vallitsi sairaus
enkä minä enää halua sinua elämääni
pakkomielteeksi, addiktioksi vailla vieroitushoitoa
halusin hukkua huokauksiisi
tukehtua suudelmiisi ja hajota painosi alla palasiksi
lämmintä syliä en osannut kaiken jälkeen enää edes toivoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti