Pieni prinsessa

Pieni tyttö istuu pitsiverhoin ympäröidyn ikkunan äärellä, sadetta katsellen. Hän nyrpistää nenäänsä taivaalta harmaana tippuvalle sateelle. Sade on aivan typerää. Aivan typerää, että hänen kaltaisensa prinsessa joutuu sietämään semmoista! Hän katsoo ikkunasta, kuinka vanhat ihmiset kävelevät ulkona värikkäin kuvioin koristeltujen sateenvarjojensa kanssa. Hekin ovat aivan typeriä. Miksi kukaan haluaisi kastella itsensä sateessa? Ainoa selitys asialle on, että ne ihmiset ovat typeriä.
Tyttö nousee ylös vaaleanpunaisella verhotulta tuoliltaan ja siloittelee ryppyjä hameestaan. Hän puuskahtaa itsepäisille rypyille turhautuneena. Typerät rypyt.
Hän kävelee peilin eteen ja väläyttää peilikuvalleen puhtaanvalkoista hymyään. Hän harjaa pitkiä, kullankeltaisia hiuksiaan, hän pyörähtää peilin edessä ja katsoo itseään tyytyväisenä. Hän on oman elämäsä prinsessa. Kaikkien yläpuolella, ja ei kenenkään määrättävissä.
Kun prinsessa viimein kyllästyy peilikuvansa ihailuun, hän kävelee takaisin ikkunan ääreen. Aurinko on tullut esiin. Viimeinkin, prinsessa miettii, viimeinkin se tapahtui mitä minä halusin.
Hän juoksee alakertaan, äitinsä luo. Hän hengästyy juostessaan portaita, hänen pieni vartalonsa on kaikkien hänen syömiensä makeisten pyörtämä. Mutta prinsessa on ansainnut kaikki ne makeiset ja kaiken sen hyvän, häneltä ei ole syytä ottaa mitään pois. Onhan hän sentään prinsessa.
Prinsessa juoksee äitinsä luo ja innostukseltaan törmää häneen, painautuu äitinsä syliin.
-Äiti äiti, mennään kauppaan, sade loppui, minä haluan kauppaan, nyt heti!
Äidillä on työt kesken. Hän pudistaa päätään, hän silittää pienen tyttönsä hiuksia ja suukottaa hänen otsaansa.
-Äiti minä haluan!
Ja niin äiti nousee tuolistaan, vetää mustan, pitkän takin päällensä ja lähtee tyttärensä kanssa ulos. Hän sulkee heidän suuren talonsa oven ja peittää huokauksensa taloon jäävään pimeyteen.
Prinsessa roikkuu äitinsä kädessä ja katsoo auringonsäteitä heijastavia vesilätäkköjä inhoten. Ne ovat inhottavan märkiä ja kylmiä, eivätkä hänen kauniit kenkänsä saa kastua niissä. Hän hyppii niiden yli vaivoin lyhyillä jaloillaan. Pisarakin sitä likaista vettä hänen kengilleen, ja hän alkaisi itkeä.
Vastaan tulee perhe, jonka lapsilla on sadevaatteet päällä. Prinsessa katsoo heitä. He ovat rumia, prinsessa nauraa heille ivallisesti. He katsovat häntä ja hänen naurunsa tulvii hänen huuliltaan narisevana kaikuna. He piiloutuvat vanhempiensa selkien taakse. He ovat niin pieniä ja häilyväisiä, he ovat niin pelokkaita. Niin pieniä verrattuna häneen. Hän on heidän kaikkien yläpuolella.
Äiti ja hänen tyttärensä, he kävelevät kaupan suurista liukuovista sisään. Prinsessa juoksee hyllyjen välissä ja tiputtelee tavaroita maahan. Hän peittää naurunsa kämmenensä taakse piilouduttuaan hyllyn taakse katsomaan, kuinka myyjä käy nostamassa takaisin kaikki hänen tiputtamansa tavarat.
Hän suuntaa pienten, lyhyiden jalkojensa painavat askeleet makeishyllylle, hän nousee varpailleen ja kurottautuu poimimaan ylimmältä hyllyltä suurimman tikkukaramellin. Taas hän juoksee äitinsä luo ja painautuu tämän syliin anoen.
-Äiti saanhan minä tämän, saanhan?
Äiti katsoo tytärtään väsyneenä.
-Äiti saanhan minä?
He kävelevät kassajonoon. Prinsessa tuuppaa edessään olevaa keski-ikäistä miestä saaden ostokset tippumaan miehen käsistä. Hän päästää suustaan pienen, huvittuneen naurahduksen ja pujahtaa miehen eteen jonossa. Hän katsoo tyytyväisenä, kuinka hänen tikkukaramellinsa liukuu ostoshihnalla. Äiti maksaa karamellin ja prinsessa nappaa sen hihnalta kiittämättä. Hän juoksee iloisena ulos kaupasta, juoksee tietä pitkin uusi tikkukaramelli kädessään.
Hän puristaa tikkukaramellia pulleilla käsillään.
Niin hän puristaa pienissä käsissään koko maailmankaikkeutta.

---

Pieni prinsessa. Se olen minä, se olet sinä. Se olemme me kaikki.

Kaikissa meissä on tuo samainen pieni prinsessa, kaikkien meidän pitää olla sitä. 

Ei tietenkään noissa määrissä, tää on erittäin kärjistettyä :-) Mutta kaikkien meidän pitää joskus muistaa ajatella vain sitä omaa mielihyvää, eikä aina pelkästään sitä, mitä aiheutetaan muille. Itsestään pitää muistaa välittää yhtä paljon, kuin välittää muista. Koska ilman sitä me ei pysytä elossa.

Ja kaikilla meillä on se joku, joka haluaa että me eletään täysillä.