Siellä oli taianomaisen kaunista kaikesta karuudestaan huolimatta
minun jalkani olivat turrat parin askeleen jälkeen, mutten pysähtynyt
yksinäisyys oli ylin ystävä ja minä itseni herra
ja minun oli pakko vain avata korvani sille soivalle hiljaisuudelle
sellaiseen paikkaan olisin tahtonut eksyä, jäädä sinun löydettäväksesi
tai ehkä piiloutua ikuisiksi ajoiksi
en ole ikuisuuksiin tuntenut sellaista lapsenomaista halua seikkailla
tanssia itsensä unohduksiin auringon alla
uskallusta lähteä suuntaan, jossa on minulle tuntematon polku
ne upottavat mättäät, joissa kenkäni kastelin
johtivat korkeimmalle maalle
ja sieltä näki koko maailman
Oon sanaton.
VastaaPoistaSain tänään kuulla isomummoni kuolemasta, ja tää teksti on niin kovin kaunis, niin lohduttava. En osaa kuvailla miten paljon tarvitsin tällästä just nyt.
Kiitos. <3
No, niin oon mäkii sanaton tän kommentin jälkeen. Tuli kyyneleet silmiin, apua, oot ihana. Paljon voimia ja kiitos ♥
Poista