Nojaan kyynärpäilläni sotkuiseen kirjoituspöytään, roikotan päätäni saaden ohuet hiukset valumaan hartioille. Kyyneleet tippuvat silmistäni hiljaa, ne hiipivät poskiani pitkin ja tippuvat pöydän pintaa vasten suurina helminä. Ne kastelevat kärsineen päiväkirjani sivut saaden mustekynällä kirjoitetun ohuen käsialan leviämään tunnistamattomiksi ajatuksiksi, saaden ruudukkaan paperin rypistymään. Henkäisen hiljaa ja katson, miten ripsiväri on värjännyt kyyneleeni mustiksi. Mustiksi, kuten ulkona siipiään levittävä yö, kuten kasaanpalanut sydämeni.
Kohotan päätäni ja katson pöydällä lepäävään käsipeiliin, katson särkynyttä kuvajaistani. Mustat kyyneleet helmeilevät poskillani jättäen tummat urat jälkeensä. Inhotan itseäni. Olen itsekäs, olen paha.
Nostan paitani hihaa hitaasti ja katson ohuita, säälittäviä jälkiä ranteessani. Haaleita, suoria viivoja, ne katoavat päivä päivältä syvemmälle näkymättömyyteen. Haluan niin kovasti satuttaa itseäni, kurittaa itseäni. Minä en saa olla onnellinen, minä olen paha.
Selaan kärsimättömissä kyyneleissä päiväkirjani sivuja taaksepäin, kuukausia taaksepäin, vuoden taaksepäin. Olin kai silloin onnellinen. Tai sitten halusin huijata itseäni.
En kai ollut aina näin paha.
Sanat kuroutuvat ulos päiväkirjastani, ne ryömivät mieleeni. Mustat silmät iskostavat syyllistävät katseensa minuun. Uppoan niiden varjojen alle, ne kaikki syyttävät minua. Minä tiedän kyllä, miksi. Minä tiedän, mutta en halua muistaa. Pieni tuolini keinahtelee puisilla jaloillaan, se kieppuu mustien varjojen pyörteissä ja minä puristan silmäni kiinni, painan pienet käteni tiukasti suljetuille silmilleni. Kyyneleet valuvat sormieni välistä ääneti.
Katumus juoksee jokaista luutani pitkin lamaannuttaen minut, ottaen minut pehmeään syliinsä. Mustat rotat niljakkaine häntineen kiipeävät päälleni, peittävät minut kokonaan. Niiden terävät kynnet uppoavat lihaani, niiden ohuet viikset raapivat ihoni verille. Niiden pistävät vingahdukset kutsuvat niiden lajitoverit aterialle. Ne syövät minut. Olen pian pelkkä ohut henkäys. Olen niin pieni ja likainen.
Avaan silmäni ja ne ovat lähteneet. Ne ovat jättäneet minut jälkeensä lähes ehjänä. Varjot lymyilevät nurkissa ja niiden katseet kiertävät minua. Kyyneleet valuvat järkkyneillä kasvoillani yhä. Ne likaavat minut, maalaavat syyllisyyden minuun.
Viekää minut kahleisiin
sitokaa köysi kaulaani tiukkaan silmukkaan
vetäkää tuoli jalkojeni alta
tuomitkaa minut
olen syyllinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti